#onkopakkojaksaa – ei, ei edes äidin
Kirjoitin aiemmin viikolla synnytyspettymyksestä ja siitä, miten kehoahdistus vaikuttaa äitiyteeni ja jaksamiseeni tällä hetkellä. Teksti keräsi melko paljon kommentteja yleensä hiljaiseen boksiini. Sain paljon ihanaa, tsemppaavaa palautetta ja myös huolestuneita, lämpimiä neuvoja hakeutua nopeasti hoitoon lapseni ja avioliittoni pelastamiseksi.
Jotta voitte vetää henkeä, kerron muutaman faktan tilanteesta:
olen kunnossa, olen vain uupunut. Minulla on synnytystrauma, jota käsittelen kyllä. Olen koulutettu, analyyttinen pohdiskelija. Minulla on kumppani, jonka kanssa keskusteluyhteys on niin hyvä, että sanomme sitä aivoliitoksi. Kasvatamme lastamme rakkaudella, lämmöllä, aidolla vuorovaikutuksella ja rutiineilla. Joskus pinnani palaa. Kenellä ei? Joskus minua ahdistaa. Ketä ei? En kohtele lastani huonosti, jos minua ahdistaa. En välttele tai ignoroi häntä ahdistuksen vuoksi.
On aivan totta, että on tehty melko vaikeaksi saada matalan kynnyksen keskusteluapua tämänkaltaisissa elämän kriisivaiheissa. Neuvolapsykologi hoitaa kaupungissamme vain lapsia. Jos haluaisin apua, tilani tulisi uhata työkykyäni ja minun tulisi ottaa mielialalääkkeitä. En vastusta lääkkeitä, mutta en usko, että oma tilanteeni on seurausta aivokemioiden akrobaattitempuista. Apua kannattaa kuitenkin hakea, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Kannustan siihen lämpimästi.
Asia, jota eräs lukija ja minä(kin) mietimme, on se, saako tuore äiti kertoa, ettei nauti äitiydestä erityisesti tulematta leimatuksi tyypiksi, joka huomenna hyppää autoon ja ajaa lastensa kanssa rekan alle. (Ja pieni disclaimer tähän: on kauheaa, että noin joskus tapahtuu, apua pitäisi saada helpommin). Saanko siis ilman kommenttiboksidiagnooseja sanoa, että minua uuvuttaa, inhoan kehoani (toivottavasti tilapäisesti) ja etten joka hetki innostu äitiydestä ja hehku onnea?
Kiitos paljon tsempeistä! Moni kamppaili samankaltaisten ajatusten kanssa. Se teki olosta jotenkin, öh, normaalimman. Tämä on ehkä edes osittain yleistettävä ilmiö. Äitejä vituttaa. Keho tuntuu oudolta. Minuus on jossain hukkateillä. Mutta kyllä se löytyy.
(kuva: pixabay)