Paniikki

Päässä humisee, silmät mustenee ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Mä kuolen tai oon tulossa hulluks, ajattelin jossain vaiheessa. Mulla on päässä joku aivokasvain tai aivoverenvuoto, päättelin. Jotain mussa on vialla ja pahasti. 

Kaksi vuotta sitten mulla rupes tulemaan tuollaisia ’kohtauksia’. Aluksi ajattelin että tällä olisi jotain tekemistä hartioiden ja niskajumin kanssa. Ajattelin että siitä se ehkä johtuu. Aina vaivanneet niskajumit vaan olivat nyt totaalilukossa. No, näitä kohtauksia tuli lisää, ei auttanut hieronnat eikä fyssarilla käynnit. Siinä vaiheessa kun sain tuollaisen kohtauksen ollessani silloisen mieheni vanhemmilla syömässä – tiesin että nyt on tehtävä jotain. 

Silloin kun nämä alkoivat, muistan kuinka heräsin aamulla siihen että sydän vaan hakkasi, ahdisti ja pelotti. Olisin halunnut jäädä peiton alle ja olla piilossa pahalta maailmalta. Olla turvassa. 

110850646.jpg

 

Marssin seuraavana päivänä lääkäriin ja kerroin oireet. Lääkärin ensimmäinen diagnoosi oli, että minulla on paniikkihäiriö. Silloin jokin lamppu syttyi sisällä. Totta, paniikkihäiriö. Ei mulla ole sydämmessä vikaa tai aivokasvainta.. sehän se on, PANIIKKIHÄIRIÖ. Lääkäri määräsi minulle heti rauhoittavia ja käski aloittaa lääkityksen.

Muistan kun kävelin vastaanotolta pois, päässä humisi. Hain apteekista lääkkeet, hävetti. Nyt mä kuulun siihen suureen osaan suomalaisista jotka vetää mielenterveyslääkkeitä. Mä olen hullu ja mielisairas, en selviä elämästä ilman lääkkeitä. 

Alkuun lääkkeet eivät vaikuttaneet mitenkään, ehkä vain pahensi tilannetta. Sydän hakkasi ja ahdisti. Ajatus töihin lähtemisestä sai karvat pystyyn. En mä voi mennä sinne. Mä en selviä, mä saan kohtauksia ja ihmiset huomaa että oon ihan pimee. Useina aamuina ajaessani töihin, mietin kaikkia mahdollisia syitä ettei minun tarvitsisi mennä. Jos ajaisin jonkun pikku kolarin niin mun ei tarviisi mennä.. tai jos mun jalka vaikka murtuis niin voin jäädä kotiin, mietin joskus silloin alkuun. Olisin ollut valmis tekemään kaikkeni ettei mun tarviis mennä, olisin vaan kotona. Turvassa kaikelta. En ikinä onneksi vajonnut niin alas. 

Jossain vaiheessa lääkkeet rupesivat tehoamaan ja huomasin oloni kohentuneen. Kävin psykiatrin luona juttelemassa ja muutaman tuokion jälkeen hän suositteli minulle yksilö psykoterapiaa. 

Nyt yli vuoden terapiassa käyneenä, täytyy sanoa että olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan. Tajuan ja ymmärrän paremmin paniikkihäiriötäni. Ymmärrän, ettei tästä ikinä tule parantumaan vaan tämän kanssa täytyy oppia elämään. Paniikkihäiriö on osa mua, pieni pala.. mutta mä en anna sen määrätä mun elämää. 

Jos ikinä tuntuu sille että et jaksa tai ahdistaa.. Mene lääkäriin. Kyse on susta ja sun terveydestä, sä elät vain itseäsi varten.

Mä en usko että olisin tässä jos en olisi mennyt silloin lääkäriin. (Viime tekstiin viitaten, tosin oli kyllä myös hyvin lähellä viime syksynä-  etten tepasteli näillä kaduilla enää.) Annetaan tämän elämän voittaa, eikö niin. 

426a2a141f6fc9acb32f85c75b846970_large.jpg

Kommentit (1)
  1. Tuo on niin totta! ”We are all a little broken and that’s okay.” 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *