Palataan takaisin sinne heinäkuiseen päivään. (Jotta pysyt kartalla, suosittelen lukemaan aikaisemman tekstin…)

Tiedän, että minun on päästävä pois kaupungista. Jonnekkin. Kauas. Pois.

Soitan toiselle ystävälleni, hän asuu toisella puolella Suomea. Itken hysteerisenä ja kysyn saanko mennä hänen luokseen. Hänen myöntyessä, katson jo itselleni bussin. 

Hyppään bussiin matkalaukun kera. Istun kuin zombie, en liiku – tuijotan ulos ja kyyneleet valuvat silmilleni. 

Pitkän ajan päästä, bussi saapuu ystäväni luo. Hän on vastassa ja romahdan uudelleen. Itken. Itken enemmän kuin koskaan. Vatsaan sattuu ja oksettaa.

Tajuan, että ne aamupalat jäivät pöydälle. Voi, nyt ne menevät pilalle, mietin. Myöhemmin minua naurattaa, oikeastiko minä mietin niitä aamupala tarvikkeita. 

Mieheni yrittää soittaa minulle jo samana iltana. Laittaa viestejä. En vastaa. Seuraavana päivänä viestit ja soitto yritykset jatkuvat. Vasta sitä seuraavana päivänä, koen että olen valmis puhumaan hänen kanssaan. 

Puhelu menee niin kuin arvelinkin. Hän syyttää minua. Ylireagoin kuulemma. Miksi tästä pitää tehdä tälläinen show? Mieheni kysyy. Kuulemma kyseessä oli vain erehdys. Ei suhde, vaan yhdenillan juttu. Niin. Mieheni on mestari puhumaan minut ympäri. Hän osaa kääntää niin, että epäilen jopa itseäni. Olenko tyhmä kun vedän tästä tälläisen shown. Olenko vain draamakuningatar? 

Mieheni haluaa, että tulen kotiin. Ajatus kotiinpaluusta ahdistaa. Niin,että henki salpaantuu. En vaan voi mennä kotiin.

Päivät kuluvat ystäväni luona, yritän toimia normaalisti. En osaa. Itkeskelen, vedän ketjussa tupakkaa. Ruoka ei maistu. Tuntuu siltä, kuin joku läheinen olisi kuollut. Olen väsynyt mutta iltaisin uni ei tule. 

Eräänä päivänä mieheni ajaa tapaamaan minua ystäväni luo. Näemme erään kaupan edessä. Ensimmäinen asia mitä hän sanoo on; Missä sun kassit on? Etkö sä olekkaan tulossa kotiin? Ei anteeksi pyyntöä, ei minkäänlaista. 

Ajamme parkkipaikalle juttelemaan. Mies käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kyselee mitä kuuluu ja mitä olen tehnyt. Ihan kuin kaikki olisi normaalia. Eihän tässä mitään, et itsekkään ole puhdas pulmunen, mieheni sanoo. Niin, en olekkaan. Olen omat virheeni tehnyt, tunnustanut ja asiat on käyty läpi. Tai niin luulin. Keskustelumme ei johda mihinkään. Mieheni haluaa,että tulen kotiin. Minä en halua lähteä. Kyllä nämä asiat saadaan selvitettyä, hän sanoo. 

Mies lähtee kotiin. Tuntuu turhalta, että hän edes tuli. Asiat eivät selvenneet. Kysyin useasti tästä yhdenyön suhteesta, halusin tarkat yksityiskohdat. Mies kierteli ja kaarteli, enkä saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiini. Tiedättehän sen tunteen, kun asiat eivät vain loksahda paikoilleen? Tiedät, että välistä puuttuu palasia. Ja ilman kaikkia palasia, ei palapeliä saa valmiiksi koskaan. 

Noniin. Tämän blogin sisältö tulee varmasti olemaan jonkun mielestä katkeran akan nillitystä. Mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa. 

Aloitan ihan alusta. Hetkestä jolloin maailma musertui. (Kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se olikin)

Eletään heinäkuun puoliväliä. Herään aamulla ja touhuilen kotona. Siivoilen ja olen juuri laittamassa aamupalaa. 

Istun hetken koneella, ja huomaan kuinka kihlattuni on jättänyt facebookin auki. Uteliaisuus kiehahtaa. Pakko katsoa. 

Tärisevin käsin rupean selaamaan viestit kansiota. Alkuun en näe mitään erikoista. Jostain syystä tuntui sille, että siellä on jotain mitä minun pitää nähdä. Löysin kohdan josta voi etsiä arkistoituja tai poistettuja viestejä. Ja siellä se on. Se mitä tunsin,että minun on nähtävä. Viesti naiselta, ja no sen sisältöä en sen tarkemmin avaa. Mutta viestin sisältö oli selkeästi se, että minua on kustu silmään ja pahasti. Sydän pysähtyy, vatsaa kouraisee ja henki salpaantuu. Luettuani viestiä, kyyneleet valuvat silmille ja hyperventiloin. Tärisen. Mitä minun nyt pitää tehdä.

Soitan ystävälleni, itken ja huudan. Ystäväni (joka onneksi asuu lähellä) tulee luokseni. Ennen kuin hän saapuu, tiedän että minun on päästävä pois yhteisestä kodistamme. Kaivan matkalaukun ja rupean summamutikassa heittämään tavaroita sinne. Kun ystäväni saapuu. Murrun täydellisesti.

Keräämme yhdessä tavarani, tulostan nopeasti lukemani viestit. Jätän pöydälle viestit ja sormuksen. En halua edes soittaa miehelleni. Miksi turhaan. Viestit ovat äärimmäisen selkeät. Mieheni on mestari siinä, että hän kääntää asiat niin, että minä olen se huono, tyhmä ja liioittelija. 

Kuljen kuin unessa. Vedän tupakkaa enemmän kuin koskaan. Pyörryttää. Mitä mä teen?