Romahdus

Noniin. Tämän blogin sisältö tulee varmasti olemaan jonkun mielestä katkeran akan nillitystä. Mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa. 

Aloitan ihan alusta. Hetkestä jolloin maailma musertui. (Kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se olikin)

Eletään heinäkuun puoliväliä. Herään aamulla ja touhuilen kotona. Siivoilen ja olen juuri laittamassa aamupalaa. 

Istun hetken koneella, ja huomaan kuinka kihlattuni on jättänyt facebookin auki. Uteliaisuus kiehahtaa. Pakko katsoa. 

Tärisevin käsin rupean selaamaan viestit kansiota. Alkuun en näe mitään erikoista. Jostain syystä tuntui sille, että siellä on jotain mitä minun pitää nähdä. Löysin kohdan josta voi etsiä arkistoituja tai poistettuja viestejä. Ja siellä se on. Se mitä tunsin,että minun on nähtävä. Viesti naiselta, ja no sen sisältöä en sen tarkemmin avaa. Mutta viestin sisältö oli selkeästi se, että minua on kustu silmään ja pahasti. Sydän pysähtyy, vatsaa kouraisee ja henki salpaantuu. Luettuani viestiä, kyyneleet valuvat silmille ja hyperventiloin. Tärisen. Mitä minun nyt pitää tehdä.

Soitan ystävälleni, itken ja huudan. Ystäväni (joka onneksi asuu lähellä) tulee luokseni. Ennen kuin hän saapuu, tiedän että minun on päästävä pois yhteisestä kodistamme. Kaivan matkalaukun ja rupean summamutikassa heittämään tavaroita sinne. Kun ystäväni saapuu. Murrun täydellisesti.

Keräämme yhdessä tavarani, tulostan nopeasti lukemani viestit. Jätän pöydälle viestit ja sormuksen. En halua edes soittaa miehelleni. Miksi turhaan. Viestit ovat äärimmäisen selkeät. Mieheni on mestari siinä, että hän kääntää asiat niin, että minä olen se huono, tyhmä ja liioittelija. 

Kuljen kuin unessa. Vedän tupakkaa enemmän kuin koskaan. Pyörryttää. Mitä mä teen?

 

 

 

Kommentit (3)
  1. Ronja Rövardotter
    19.10.2013, 13:50

    Oon ollu melkein täsmälleen samassa tilanteessa kanssasi. Kestämistä <3

    1. Voi, kamalaa kuulla että löytyy kohtalontovereita. Tätä en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelle. Kestämistä myös sinulle! <3

      Kiitos! <3 Koitan pikkuhiljaa saada oman elämän raiteilleen, helppoa se ei ole. 🙁 

      1. Ronja Rövardotter
        19.10.2013, 20:02

        Kiitos. Mulla tuosta on jo aikaa. Aika lailla 5 vuotta. Eli monenmoiset uudet kolhut jo kokenut sen jälkeen, mutta tuosta ylipääseminen vei kyllä kauan ja paljon energiaa. Ja se on ihan ok. Ihminen johon olin luottanut enemmän kuin itseeni puukotti selkään ja valehteli kuin vettä vaan. Hänellä oli myös taito kääntää kaikki mun syyksi tai vielä pahemmaksi eli mun ”oman pään sisäiseksi asiaksi”. Parantuminen siitä oli pitkä ja hankala tie, mutta nyt olen vahvempi kuin silloin. Tiedän että tämä voi kuulostaa ihan dorkalta, mutta olen tavallaan onnellinen siitä että kävin sen helvetin läpi, koska se sai mut todella katsomaan myös peiliin. Ei sillä että olisin hänen pettämisensä itse aiheuttanut, vaan huomasin että minusta on tullut tämän ihmisen vaikutuspiirissä joku sellainen jota en enää tunnista. Pikkuhiljaa korjasin itseni. Tärkeintä on vaan antaa itselle aikaa ja käydä ne syvimmätkin tuskan syöverit läpi kun ne on tullakseen. Se että kaikki hajoaa, on valtavan ahdistavaa mutta lopulta myös helpotus. Saa mahdollisuuden rakentaa itsensä ja elämänsä uudelleen. Mutta kuten sanoin, se ei ole kilpajuoksua vaan ennemminkin maratooni. Onni on ystävät.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *