Lienee typerää ajatella, että elämä olisi epäreilua, mutta siltä vaan välillä tunttuu. Kuluvalla viikolla olen useamman kerran huomannut ajattelevani voi miks mulle ei voi käydä noin. Ensin kuulin että entinen opiskelutoverini ja ystäväni on ostanut asunnon poikaystävänsä kanssa, heillä on koiranpentu ja vauvaakin suunnitellaan. Ja toinen entinen opiskelu toverini on mennyt hiljaittain naimisiin ja on nyt onnelisesti pienen tytön äiti. Olen toki onnelinen noiden ihmisten puolesta, mutta silti pieni mustasukkaisuus nostaa päätään.

Kun kuulee tuollaisia uutisia tulee helposti ajateltua, mitä mun elämään kuuluu? Mä olen eronnut (okei  n. 4kk sitten) ja elän kahden kissan kanssa vuokra-asunossa, kaupungissa jossa olen syntynyt ja asunut koko ikäni. Eikä miehestä ole tietoakaan.

Ja mistä mä haaveilen, perheestä, siitä asunnosta ja miehestä jonka kanssa noita asioita voisi tehdä. Tylsää tässä hommassa on se, että sen edellisen tyypin kanssa mä olisin oikeasti voinut ja halunnut tehdä noita asioita se vaan ei ollut valmis niihin, ainakaan mun kanssa, eikä ehkä koskaan. Kyllä se ero oli ihan oikea ratkaisu, tuli vaan mieleen miten asiat vois olla jos kaikki olisi mennyt toisin.

Joo mä olen nuori ja mikä kiire mulla on ihmiset kyselee kun tulee puhe perheestä. Mä vaan tiesin jo suurinpiirtein lapsena, että haluan perheen ja sen punaisen tuvan ja perunamaan. Ja että haluan ne nuorena. Mikä siinä on, että kovin usein ihmiset jotka oikeasti haluaisi sen perheen ja punaisen tuvan ei voi jostain syystä niitä saada tai kohtaa paljon vastoinkäymisiä ennen kuin niitä saa. Sitten ne ihmiset jotka ei ikinä ole halunnutkaan muuta kun uran ja menestystä, ilmoittaa saavansa lapsen ja perustavansa perheen vaikka ei niitä ole oikeastaan koskaan halunnutkaan? 

Toisaalta turhapa näitä asioista lienee jossitella, ja märistä. Elämä menee niin kuin menee ja se on vaan kestettävä. Sitä paitsi onhan tässä nuoruudessa ja sinkkuelämässä  paljon hyviäkin puolia, mä voin haaveilla reissaamisesta ja ehkä jopa oikeasti toteuttaa niitä reissuhaaveita ilman sen suurempia järjestelyitä ja huolehtimisia. Mä saan nyt mennä ja tulla miten haluan, eikä tarvitse huolehtia kuin kahdesta karvaisesta lapsesta.

Ehkä niin kuin how i met your motherissa todettiin, se oikea on jo matkalla sillä vaan kestää. 🙂