Nyt se on lopullista. Kasvatusharrastukseni on ennalta määrittelemättömällä tauolla, sillä viimeisinkin kissani on nyt leikattu.

Pieni ja pippurinen Viivi-kissa matkasi viime viikolla kanssani Helsingissä sijaitsevalle Catvet-klinikalle. Viivi saapui paikalle nuorena neitinä, ja palasi kotiin kastraattirouvana. Viivi jäi nyt ilman ainuitakaan treffejä karskien kollien kanssa, sillä omat ihmispentukuvioni sotkivat suunnitelmia aika paljon. Lisäksi Viivi ei olisi muutenkaan ollut ykkösehdokas suvun jatkamiseen, sillä vaikka terve kissa onkin, on Viivi ehkä hieman liian laiha pentujen kasvattamiseen ja ruokkimiseen. Tästä kertoi myös juoksuaikojen puuttuminen melkein kokonaan. Eikä Viivi myöskään olisi ollut luonteeltaan kaikista toivottavin äiti-ehdokas. Mieluummin kasvatan ystävällisillä ja lempeillä kissoilla kuin hieman arvaamattomilla pikku-pirulaisilla, niin hauska ja nokkela kuin tuo Viivi onkin.

Pienet kissanpennut ovat suloisinta maailmassa, niinkuin olen toitottanut mm. täällä ja täällä. Hieman harmittaa, etten pääse jännittämään, stressaamaan, ihailemaan, leikittämään, pusuttelemaan niitä enää täällä kotonani. Tai ainakaan vähään aikaan. Asiat täytyy kuitenkin laittaa perspektiiviin, aikani ja jaksamiseni ei riitä kaikkeen. Varmasti joskus palaan vielä rakkaan kissaharrastukseni pariin, mutta nyt tyydyn hellittelemään mussukoitani ihan vain lemmikin ominaisuudessa, ja keskityn kasvatuspuolella vain myötäelämään tuttujen kissaloiden ihania ja kamalia vaiheita.

Itse toipilaaseen palatakseni: Leikkaus meni hyvin, ei ongelmia. Tiesin jo etukäteen että rauhoituspiikin antaminen tulee olemaan hieman haastavaa, sillä Viivi ”ei arvosta tutkimuksia” niinkuin epikriisiinkin oli kirjoitettu. Osa lääkeaineesta jäi laittamatta, kun Neiti Näpsä karkasi otteestani kesken kaiken (tyhmä omistaja ei pitänyt tarpeeksi kovaa kiinni vaikka tiesi mitä odottaa), mutta kisu saatiin kuitenkin unten maille. Palatessani hakemaan Viiviä kotiin, kantoboksissa odotteli huojuva mutta reippaan oloinen, kehräävä kissa.

Kotona toipilasta odotteli oma hiekkalaatikolla ja vesikupilla varusteltu kylpyhuoneyksiö. Muilla kissoilla oli hirveä kiire varmistamaan kaverinsa vointi, mutta kiikutin poloisen suoraan omaan rauhaansa. Kuten ennustin, kissat kummastelivat oudon hajuista verkkopukusankaria, ja Mini alkoi varmuuden vuoksi sähistä ja murista kuin raivotautinen Viiviä kohtaan. Viivikin oli aluksi tokkurainen ja vihainen. Yritti puraista minuakin kun silitin sitä, vaikka samaan aikaan puski ja kehräsi. Meni vielä monta tuntia ennenkuin kissarassu oli entisellään, ja niinpä hän sai viettää yönkin rauhassa yksinään.

Seuraavana päivänä verkkopuku oli valunut verkkopöksyiksi, ja ihme kyllä ne pysyivät päällä usean päivän. Kipulääkettä annoin parina seuraavana päivänä, vähän varmuuden vuoksi. Nyt verkkopöksyt on purtu niin hajalle, että riisuin ne varmuuden vuoksi. Kaivoin esiin kauluri-tötterön, mutta en ole vielä laittanut sitä kissalle. Katson vähän miltä näyttää, alkaako Viivi nuolla haavaa liikaa vai ei. Tällä hetkellä haava on erittäin siisti ja paraneminen sujuu hyvin.

Viivi alkaa olla jo aikalailla oma, vilkas itsensä. Viimeistään omituisen verkkopuvun poistuttua kuvioista muutkin kissat ovat hyväksyneet Viivin takaisin joukkoonsa aivan kuten ennenkin.

Toivon, että leikkaus vaikuttaisi positiivisesti Viivin luonteeseen, rauhoittaen tätä ja vieden ajoittaiselta kiukkuisuudelta isoimman terän pois. En tiedä onko se kuvitelmaa vai ekstrahoivan luomaa harhaa, mutta Viivi vaikuttaa hieman hellemmältä ja lempeämmältä. Toiveajattelua? En toivo tietenkään mitään isoa muutosta, sillä en minä mitään lobotomia-kissaa halua, heh!

Leikkauspäätös oli suloisenkatkera, ja nyt tämä kissala vaikenee harrastuspuolen osalta toistaiseksi. Ehkä vielä joskus meillä kuuluu pienenpienten kissajalkojen tepsutusta, mutta tällä hetkellä saan keskittyä rauhassa näihin olemassa oleviin tassuihin ja töppösiin!