Flying high
”Täällä saman kannen alla
meil on meret meil on maat,
meil on sanat joiden voima pitää tän kaiken paikoillaan
Päivät kuluu, viikot vierii, piirrän merkin almanakkaan
Jos tänne kuuluu, sen tuntee.
Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan
Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen
Ei tuu tarpeeks sanottuu”
Välillä matkustaessa iskee pakahduttava onnen tunne kaikesta siitä, mitä saamme kokea.
Kiitollisuus. Toisaalta menettämisen pelko. Hetkellinen ymmärrys siitä, miten paljon pidämmekään elämässä itsestäänselvyytenä. Miten vähän tulee tartuttua hetkiin ja elettyä niissä kuvissa, joista myöhemmin syntyy muistoja. Miten niitä hetkiä sitten kaipaakaan, kun ne on otettu pois.
Meren rannalla läsnäolo oli jotenkin helpompaa, täydempää. Kenelläkään ei ollut kelloa: noustiin auringon kanssa yhtä aikaa, syötiin silloin kun oli nälkä, nukkumaan mentiin pimeän tultua. Oli aikaa pysähtyä ihailemaan nousu- ja laskuvettä, ottaa torkut rantahiekassa, tehdä hiekkakakkuja.
Hakea iltakahvit rannalle auringon laskiessa ja kääriytyä peittoon puolison viereen. Katsella ystävän lentoa taivaalla.
Voi kun tätä kiireettömyyden ja pysähtymisen mentaliteettia voisi jotenkin siirtää lomalta arkeen. Että hätäisten ja joskus kiukkuistenkin arkiaskareiden väliin mahtuisi muutama minuutti aitoa läsnäoloa ja kuulumistenvaihtoa.
Ja onhan sitä aikaa, kiire kun on yleensä vain ja ainoastaan omassa päässä. Mitä sitten, vaikka päivällinen syödään pari minuuttia myöhemmin? Mitä sitten, jos lelut ovat pitkin ja poikin ympäri asuntoa tai yksivuotiaan ruoasta enemmän rinnuksilla ja lattialla kuin oikeassa osoitteessa. Kotityöt kyllä odottavat, häviävät yhdessäolon hetket eivät.
Mitä ymmärtää kolmevuotias kiireestä? Ei ainakaan pakottavan tärkeitä aikatauluja tai kiireen syytä. Hän kuitenkin ymmärtää äidin neuroottisen hermoilun, äkäiset sanat, hoputtavat ja kärsimättömät eleet. Sen, että aikuinen on hänelle tuntemattomasta syystä vihainen.
Mihin katoavat arjesta sitä pystyssä pitävät halaukset, hymyt, ystävälliset sanat?
Näitä hetkiä kaipaa silloin, kun lapset ovat isoja. Kaipaan niitä jo nyt. Unenpehmoisia poskia, lämpimiä pullerokäsiä. Silkkisen taipuisia, vauvantuoksuisia hiuksia. Vatsasta asti kuplivaa naurua. Pieniä sormia jotka tarttuvat omien sormieni lomaan, käsiä jotka ojentuvat syliä kohti.
Eilen illalla hyvästelimme mummilan ovella daddyn, joka suuntasi jo takaisin Atlantin toiselle puolelle töihin. Kolmevuotiaan hyvästit olivat haikeansuloiset:
”I´m gonna miss you, daddy! Don´t go away. I love you! I will be a good girl. I won´t run away.”
Yksivuotias kyseli illalla häkkisängystään ehkä noin 20 kertaa: ”Daddy? Car?”
Selitin kärsivällisesti kerta kerran jälkeen, että daddy lähti lentokoneella takaisin kotiin, ja me menemme perässä kuukauden päästä.
”Mummu? Pappa? Koia?”
Kyllä, kaikki muut tärkeät perheenjäsenet ovat nyt tässä. Äiti on tässä. Äiti ei lähde minnekään.
