Flying high

IMG_1713.JPG

”Täällä saman kannen alla

meil on meret meil on maat,

meil on sanat joiden voima pitää tän kaiken paikoillaan

Päivät kuluu, viikot vierii, piirrän merkin almanakkaan

Jos tänne kuuluu, sen tuntee.

 

Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan

Kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa

Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen

Ei tuu tarpeeks sanottuu”

IMG_1729.JPG

IMG_1823.JPG

Välillä matkustaessa iskee pakahduttava onnen tunne kaikesta siitä, mitä saamme kokea. 

Kiitollisuus. Toisaalta menettämisen pelko. Hetkellinen ymmärrys siitä, miten paljon pidämmekään elämässä itsestäänselvyytenä. Miten vähän tulee tartuttua hetkiin ja elettyä niissä kuvissa, joista myöhemmin syntyy muistoja. Miten niitä hetkiä sitten kaipaakaan, kun ne on otettu pois. 

Meren rannalla läsnäolo oli jotenkin helpompaa, täydempää. Kenelläkään ei ollut kelloa: noustiin auringon kanssa yhtä aikaa, syötiin silloin kun oli nälkä, nukkumaan mentiin pimeän tultua. Oli aikaa pysähtyä ihailemaan nousu- ja laskuvettä, ottaa torkut rantahiekassa, tehdä hiekkakakkuja. 

Hakea iltakahvit rannalle auringon laskiessa ja kääriytyä peittoon puolison viereen. Katsella ystävän lentoa taivaalla.

IMG_1714.JPG

IMG_1824.JPG

IMG_1720.JPG

IMG_1825.JPG

 

IMG_1830.JPG

Voi kun tätä kiireettömyyden ja pysähtymisen mentaliteettia voisi jotenkin siirtää lomalta arkeen. Että hätäisten ja joskus kiukkuistenkin arkiaskareiden väliin mahtuisi muutama minuutti aitoa läsnäoloa ja kuulumistenvaihtoa.

Ja onhan sitä aikaa, kiire kun on yleensä vain ja ainoastaan omassa päässä. Mitä sitten, vaikka päivällinen syödään pari minuuttia myöhemmin? Mitä sitten, jos lelut ovat pitkin ja poikin ympäri asuntoa tai yksivuotiaan ruoasta enemmän rinnuksilla ja lattialla kuin oikeassa osoitteessa. Kotityöt kyllä odottavat, häviävät yhdessäolon hetket eivät.

Mitä ymmärtää kolmevuotias kiireestä? Ei ainakaan pakottavan tärkeitä aikatauluja tai kiireen syytä. Hän kuitenkin ymmärtää äidin neuroottisen hermoilun, äkäiset sanat, hoputtavat ja kärsimättömät eleet. Sen, että aikuinen on hänelle tuntemattomasta syystä vihainen.

Mihin katoavat arjesta sitä pystyssä pitävät halaukset, hymyt, ystävälliset sanat?

IMG_1733.JPG

IMG_1726.JPG

IMG_1857.JPG

Näitä hetkiä kaipaa silloin, kun lapset ovat isoja. Kaipaan niitä jo nyt. Unenpehmoisia poskia, lämpimiä pullerokäsiä. Silkkisen taipuisia, vauvantuoksuisia hiuksia. Vatsasta asti kuplivaa naurua. Pieniä sormia jotka tarttuvat omien sormieni lomaan, käsiä jotka ojentuvat syliä kohti. 

Eilen illalla hyvästelimme mummilan ovella daddyn, joka suuntasi jo takaisin Atlantin toiselle puolelle töihin. Kolmevuotiaan hyvästit olivat haikeansuloiset:

”I´m gonna miss you, daddy! Don´t go away. I love you! I will be a good girl. I won´t run away.”

Yksivuotias kyseli illalla häkkisängystään ehkä noin 20 kertaa: ”Daddy? Car?”

Selitin kärsivällisesti kerta kerran jälkeen, että daddy lähti lentokoneella takaisin kotiin, ja me menemme perässä kuukauden päästä.

”Mummu? Pappa? Koia?” 

Kyllä, kaikki muut tärkeät perheenjäsenet ovat nyt tässä. Äiti on tässä. Äiti ei lähde minnekään.

IMG_1730.JPG

 

Kommentit (6)
  1. Kiitos taas! Ajattelinkin että downtownissa on ehkä pelkkiä business-rakennuksia, kuten noissa isoissa kaupungeissa yleensä on.
    Huomasin että siellä on extreme heat – täällä Suomessa on jo toista viikkoa alle 15 astetta ja vettä vaan sataa. En tiedä kumpi on pahempi… 🙂

  2. Hei vielä sellainen kysymys, että pärjääkö downtown Phoenixissa pari päivää ilman autoa? Vai onko kaikki saavutettavissa vain autolla, ja kukaan ei kävele missään, paitsi tyyliin kodittomat? 🙂

    1. Siellä downtownissa ei varsinaisesti oikein ole mitään, en ole varmaan käynyt siellä kuin ihan muutamia kertoja. Parhaat kaupat ja menomestat ovat paljolti Scottsdalen ja ASU:n yliopistokampuksen alueella (jossa kyllä näkee porukkaa kävelemässäkin). Kyllä tuollakin siis julkisia löytyy (Valley Metro -bussit) ja niillä pääsee edullisesti kulkemaan, tosin ei yhtä nopeasti kuin autolla. Mutta suomalaiset lienevät siihen tottuneet… 🙂 Kyllähän tuolla vähän hitaita katseita saa, jos minnekään kävelee, ja heinäkuun kuumuudessa tosiaan kelit ovat sitten kyllä kaikkea muuta kuin reippailuystävällisiä, kannattaa ottaa sekin huomioon. Autolla pääsee parhaiten paikasta toiseen, toki Phoenixin liikennekaaokseen ja urpoihin kuskeihin kannattaa henkisesti varautua: sulaudut joukkoon, jos et käytä missään tilanteessa vilkkua, ajat aina vähintään 10mph ylinopeutta ja poukkoilet päämäärättömästi kaistalta toiselle 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *