BLOGIPEIKKO

Hei vaan, hengissä ollaan.

Hiljattain lukija huhuili edellisen postaukseni kommenttiboksiin, missä mahdan lymyillä. Juu, kuukausihan tässä on taas vierähtänyt. 

Totuuden nimissä, toukokuu oli aika kiireinen. Mies lähti jo edeltä Suomeen minun jäädessä tilapäisesti yksinhuoltajaksi noin kuukauden ajaksi. Siinä sitten yritin ehtiä yksin kaiken mahdollisen: oman päivätyön, huushollauksen, orkesteritreenit, siskon valmistujaisjuhlat, koulun loppukonsertin, oman loppukonsertin, Meksikon-matkan ja Suomeen pakkaamisen sekä kämpän vuokraamiseen liittyvät kuviot. Joku voisi tähän kohtaan sanoa kyynisesti, että laiska töitään luettelee, mutta tässä kohtaa itsellä loppui paukut kirjoitteluun. Iltaisin kaatui sänkyyn, jotta jaksoi taas aamulla nousta uuteen ohjelmantäyteiseen päivään. 

Kirjoittaminen on ainakin itselleni monesti hyvää pään nollausta, silloin saa tyhjennettyä aivot ylimääräisistä huolista. Viime aikoina olen kuitenkin totuuden nimissä ollut tosi varovainen jakamaan asioita somessa, siitä yksinkertaisesta syystä, että osa lukijoista / muun somen seuraajista osaa kyllä tarttua kaikkeen epäolennaiseen ja tulkitsee asioita omalla tavallaan. Kommenttiboksissa on useimmiten aika hiljaista, joten sieltä puolelta palautetta ei useinkaan tule. Sen sijaan instagramissa ja facebookissa olen viime aikoina törmännyt aika ikävällä tavalla siihen, miten sanomisiini ja tekemisiini tartutaan aika ikävässä valossa. Kummasti silloin kynnys kirjoitteluun kasvaa pienen Kilimanjaron korkuiseksi, kun varoo liikaa loukkaamasta ketään. Jos esimerkiksi mainitsen edes sivulauseessa tilapäisestä yksinhuoltajuudesta, niin heti on joku kommentoimassa että kahden kanssahan on helppoa, minulla kun on paljon isompi lapsilauma ja triplasti enemmän kotitöitä, väikkärikin työn alla ja mies raksalla päivät pitkät. Olen myös kuullut suoraan ja joskus mutkan kautta aika ikäviä kommentteja ja spekulointeja itseeni ja perheeseeni liittyen. Tällä blogilla tuntuu olevan valitettavasti myös muutamia vähän kyseenalaisin motiivein varustettuja lukijoita, jotka ikään kuin odottavat, että jotenkin mokaan, ja että sillä saa sitten pienemmissä piireissä mehustella. 

Tämä edellinen virke saattaa tuntua monen korvaan todella vainoharhaiselta ja kummalliselta, mutta tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä kasvaneena olen enemmän tai vähemmän tottunut siihen, että jokaista pientäkin liikkua seurataan ja analysoidaan. En sitä itse hyväksy enkä ymmärrä, joten toivoisin että jokaiselle annetaan vapaus tehdä omaa elämää ja elämäntyyliä koskevia päätöksiä ilman, että niitä joku toinen kokee asiakseen ja oikeudekseen arvostella. Vaikka blogini onkin julkinen, en aio hyväksyä blogin sisältöön liittymätöntä arvostelua ja kritiikkiä. Toivoisin kovasti, että saisin jostain rohkeutta jatkaa ihan omana itsenäni ilman pelkoa siitä, että joku siellä ruudun toisella puolella nyt loukkaantuu jostain tekemisestäni tai tekemättä jättämisestäni.

Kaksi vuotta elämästäni olen elänyt muukalaisena vieraassa kulttuurissa. Siihen liittyy paljon identiteetin muokkaamista, uusiin sosiaalisiin normeihin mukautumista ja kuvaannollisten kananmunankuorien päällä kävelemistä, kun yrittää hakea omaa paikkaansa tuntemattomien joukossa. Ystävyyssuhteiden solmiminen on ollut yllättävän haastavaa, joskus jopa mahdotonta ilman, että joutuu tekemään perustavanlaatuisia kompromisseja omaa identiteettiään koskien. Se on yllättävän raskasta. Jokaisella ihmisellä kuitenkin on perustavanlaatuinen tarve tulla hyväksytyksi omana itsenään – se juuri tekee meistä ihmisiä. Ei minulla ole tarvetta broadcastata jokaista asiaa someen, mutta toivoisin, että edes joillakin foorumeilla voisin olla vapaa velvotteista olla tietynlainen kelvatakseni muille. Tämä tunne on varmasti tuttu jokaiselle julkisesti bloggaavalle, mutta konservatiivisten arvojen ja yhteisön keskellä eläneelle julkiseen bloggaamiseen liittyy vielä ihan erilaisia paineita. Jokaisen kirjoituksen sanamuodot ja nyanssit pitää tarkkaan pohtia ja hioa. 

En nyt yritä kalastella positiivisten kommenttien tulvaa, mutta joskus olisi kiva saada jotain äänimerkkiä teistä lukijoista tuonne kommenttiboksiin, koska tiedän että teitä on siellä useampi sata. Suurin osa teistä hyviä tyyppejä, enimmäkseen vähäiset kommenttini onneksi ovatkin positiivisia. 🙂 Olen itsekin toisinaan laiska kommentoimaan muiden juttuja, mutta tässä hommassa kommentointi on valitettavasti ainoa palaute, jonka bloggaaja tuotoksestaan saa. Olen itse sen verran sosiaalinen, että mielelläni kävisin lukijoiden kanssa keskustelua, ja välillä tuntuu että kirjoittelen tyhjille seinille. Olisi kiva tietää, keitä sieltä ruudun takaa löytyy: jos millään ehdit, niin huikkaa kommenttiboksiin jokin kommentti itsestäsi! Kuka olet, minkälaisessa elämäntilanteessa, mistä tänään tulit hyvälle (tai huonolle) tuulelle – you name it.

Sana on vapaa! 

Kommentit (47)
  1. I read your blog from time to time and I agree that you’re a gifted writer. Keep it up! I sit on the other side of the table (so to speak) as an American living in Finland, but I find many things in your writings that resonate. Must be certain basic similarities to the immigrant existence. The way you write sounds exactly like the you I know. It’s your story you’re telling, and no one else can tell it for you. Let the naysayers’ rubbish fly right out the other ear. Warm thoughts!

    1. Thank you for leaving such a sweet comment, Matt! I had no idea you read my blog as well. I don´t follow my GoogleAnalytics very much anymore, so I honestly have no idea who reads my blog and where. I used to write in English as well but the posts seemed to become too long so I gave up trying to translate everything. Good thing some of you Canadians / Americans can read Finnish too! 

      I´m sure there are many universal experiences that all immigrants must go through. However, I do feel that certain differences between the churches in the two countries have caused more stress in my life than anything else in the general culture shock. I have become almost overly cautious about what I say and do, and now being here in Finland, I realize that I can´t keep on living that way. These positive and encouraging comments have definitely helped me to stay true to myself! So thank you! 🙂 

  2. Hei Hanne! Olen hoitanut sinua, kun olit vauva ja taapero, mistä voi päätellä, että olemme ihan eri ikäluokkaa, mutta meillä on silti joitain yhdistäviä tekijöitä. Luen säännöllisesti blogiasi ja pidän tyylistäsi. Jatka vain ja kerää rohkeutesi, oikeasti et ole ketään loukannut. Mukavaa Suomi-loman jatkoa! Terveisin Päivi

    1. Hei Päivi, onpa upeaa että olet löytänyt tänne! 🙂 Kiitos kommentista, on ollut kyllä mahtavaa saada rohkaisevia viestejä tämän postauksen lukeneilta. Kaunista kesää sinnekin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *