Hiljaiselon jälkeen

IMG_3646.JPG

IMG_3651.JPG

 

 

IMG_3681.JPG

 

Hups. Vuosi vaihtui. 

Edessä on taas karu paluu arkeen. Syy hiljaiseloon on ollut se, että töistä joululomalle päästyäni laitoin kaikki ylimääräiset velvollisuudet ja jopa harrastukset hyllylle keskittyäkseni viettämään aikaa kyläilemään tulleen pikkuveljeni kanssa. Siispä joulukuun puolivälin jälkeen olen suosiolla jättänyt salikäynnit, soittokuviot ja (okei, hyvin vähäiseksi jääneen) blogikirjoittelun syrjään. Inhoan katteettomia uudenvuodenlupauksia (NEW YEAR! NEW ME! HECK YEAH!) yli kaiken, joten en sellaisia tullut tehneeksi. Mitään en siis lupaa, mutta yritän kaikkeni, jotta metrinkorkuinen kynnys blogikirjoittelulle saataisiin laskettua inhimilliseksi. Mitä pidempi tauko, sitä vaikeampaa on tulla jakamaan kuulumisia – niitä kun on niin paljon. Mutta yritetään.

Arki on ainakin lyönyt vasten kasvoja oikein rytinällä. Kuluneet viikot ovat kyllä olleet yksi vuoden kiistattomista kohokohdista – aktiviteetteja ja reissuja on ollut aika kiitettävästi, ja olemme silti ehtineet rauhoittua kotisohvalle ja notkuvien pöytien ääreen perinteikkään laiskanpulskeaan joulun viettoon. Ja niin, tulihan se perinteinen jouluflunssakin siinä sivussa sairastettua. Kaiken hauskanpidon jälkeen talo on ollut kirjaimellisesti tyhjä, ja niin on ollut takkikin. Pieniä arjen käynnistymisvaikeuksia on ollut ainakin allekirjoittaneella… Yritän haalia aivokapasiteettiani kasaan töitä varten siinä kuitenkaan onnistumatta. Pitkän salitauon jälkeen punttikaan ei nouse vaan korkeintaan tutisee. 

IMG_3635.JPG

Loppiaisaamuna jääkaappi oli ihan tyhjä. Joulukuusi näytti yhtäkkiä jotenkin onnettomalta, ja seiniä koristavat joulukortit hyppivät ärsyttävästi silmille. Hyllyille kerääntynyt joulukrääsä (no siis ne muutama säälittävä tuikkukuppi ja piparipurkki) alkoivat ahdistaa. En silti ole jaksanut hankkiutua niistä eroon, vaikka haluaisin. En vaan pysty.

Suomivieraiden lähdettyä asunto on ollut kumman hiljainen. Nurkat ammottavat tyhjyyttään niitä aiemmin asuttaneiden matkalaukkujen jäljiltä, eteisessä ei enää olekaan vastassa miljoona Converse-paria, kylppärissä ei tuoksu Hollisterin hajuvesi eikä olohuoneesta kuulu tarttuvaa nuorten miesten naurunhörötystä. Kaksi pientä pellavapäätä kiertävät nurkkia kysellen ”poikien” perään. Pikkutyttöjä taitaa kalvaa pieni alitajuinen paniikki siitä, että kohtahan tässä alkaa kaikki kadota ympäriltä: pojat lähtivät Suomeen, äiti töihin, ja daddy kiskoi jouluvalotkin alas ikkunoista. Eilen aamulla kolmevuotias kyseli alahuuli väpättäen: ”saanko mä pitää mun ponit?” 

20141225_104750.jpg

Työkalenteri alkaa uhkaavasti täyttyä: yksityisoppilaita tulvii ovista ja ikkunoista. Ensimmäisen työpäivän jälkeen kotona odottivat kaksi pientä läheisyydenkipeää typykkää, jotka hautasivat minut vesisuukkoihinsa puoleksi tunniksi, ennen kuin pääsin irrottautumaan mustekalahalauksesta päivällisen tekoon. Kaksivuotias kuopus varsinkin on ollut hyvin sylinkipeä. En oikein tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun löysin pikkuisen eilen illalla isosiskonsa kainalosta tuhisemasta… Aamulla kolmevuotias antoi selitykseksi sen, että pikkusiskoa pelotti. 

IMG_3726.JPG

Minuakin välillä vähän pelottaa. Pelkään sitä, että tämä aalloittain tuleva ikävä ei koskaan katoa. Eikä se varmaan katoakaan, ehkä se vain muuttaa muotoaan. Maantai-iltana sanoin hyvästit pikkuveljelleni. Enkä itkenyt. Paitsi sitten, kun ovi meni kiinni ja viimeinenkin askelten kopina oli kaikonnut. Kolmevuotias tuli hyvin myötätuntoisena kysymään: ”Äiti, miksi sä itket?” Yritin parhaani mukaan selittää. ”No mutta onneksi sulla on daddy. Ja mä. Niin sulla ei tule ikävä musta.” 

IMG_20141210_121155.jpg

– – – 

Joulunjälkeinen tyhjyydentunne on varmaan monelle tuttua. Minulla siihen liittyy aina kuitenkin se sama luopumisentuska ja hyvästit. Se on aina vähän kuin pieni kuolema, jonka joutuu käsittelemään yhä uudestaan ja uudestaan. Muutaman päivän sitä elää sumussa, jonka rikkoo aina hätkähdyttävä tunne jostain yhteisestä muistosta. Joku yhteinen biisi, paikka tai asia, minkä parissa on viimeksi ollut kaipaamansa ihmisen kanssa. Tiedän kuitenkin, että viimeistään viikon kuluttua sumu hälvenee ja turrun taas arkeen. Jatkan elämää turvallisentutuissa rutiineissani: salilla pystyn taas tekemään sarjoja normaaleilla painoilla, työkuviot solahtavat omiin uomiinsa, orkesteriohjelmisto saadaan käyntiin ja Suomisuklaatkin loppuvat kesken. 

Sitten alkaakin jo seuraavan etapin odottaminen: oma isäpappani suuntaa Arizonan aurinkoon helmikuussa! Welcome, daddy! 

Tästä sitä taas noustaan.

IMG_3669.JPG

 

 

Kuvat: sekalaisia otoksia joululomalta

Kommentit (4)
  1. Voi elämä.Täällä mä juon teetä(pakuriteetä,kelaa..oon oikeesti kipeä)ja syön suklaakeksiä ja nyyhkytän tälle tekstille.Tää on niin sua Hanne.Mun niin tekis mieli just nyt halata sua pitkään ja nauraa itkunsekaisesti. Mä niin jotenkin näen tuon kaiken silmissäni ja mulla tulee niin ikävä teidän riiviöitäkin,ettei oo tosikaan.Pikkuiset <3 

    1. Kiitos rakas <3 Meillä oli kyllä niin ihana loma, ja Emman kanssa just juteltiin et on tääkin aika ainutlaatuista et se aika kun ollaan yhdessä, niin ollaan tosi tiiviisti. Siihen mahtuu monenlaista keskustelua ja toimintaa, yllättävän paljon kolmessa viikossa ottaa takaisin menetettyä aikaa. Koska eihän kukaan nyt normiarjessa oo koko ajan sisarusten kanssa vaikka kuinka asuis lähekkäin. Sen voimalla sitä jaksaa... Nyt pitää alkaa suunnitella seuraavaa Suomen-reissua, niin päästään taas yhdessä viettämään rakkauden kesää 2015! 😉

  2. ”Saanko pitää mun ponit?” -voi apua kuinka liikuttavaa! <3 Tsemppiä sinne arjen pyöritykseen, osaat kyllä kirjoittaa ikävästä hyvin elävästi. Ihanaa, että Suomen perheenjäsenesi vierailevat siellä aktiivisesti! 🙂 

    1. Joo mä luulen että esikoisella tähän assosioituu vielä se 1,5 vuoden takainen muutto Suomesta. Oli aika kamalaa katsella kaksivuotiaan lohdutonta nuyyhkytystä kun kaikki omat tavarat sängystä leluihin katosivat ulko-ovesta uusille omistajilleen. Vähän tytöissä näkyy myös äidin menettämisen pelkoa: aina kun ovi käy, tytöt tulevat hädissään huutamaan ”älä unohda tulla takaisin!” <3

      Oli kyllä ihana yllätys että iskä pääsee tulemaan, äiti ei töiltään ehdi niin pappa tulee sitten yksin moikkaamaan. Mun sisko onneksi asuu nyt täällä kesäkuuhun asti - en kyllä tiedä mitä sitten teen kun Emma lähtee. Mutta se on sen ajan murhe... 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *