Hölmöistä peloista ja ennakkoluuloista

Kun olin neljä vuotta sitten ostamassa hääpukuani, sain seuraavanlaisen ohjeen: sovita ensimmäiseksi sellaista, jota et missään tapauksessa voisi kuvitella pitäväsi. 

Teinkö niin? No en. Kokeilin ensiksi sellaista merenneitomallista, jonka olin aina omissa unelmissani nähnyt ylläni. Eikä se muuten istunut minulle yhtään. Kokeilin sitten nyreissäni sellaista tylsän klassisen A-linjaista pitsipukua, jota en missään nimessä olisi halunnut ylleni laittaa. Ja se istui kuin valettu, vaikken olisi uskonut. 

Neuvon tarkoitus on rohkaista opettelemaan pois siitä päänsisäisestä puheesta, joka kertoo, mikä minulle sopii, mihin minä pystyn ja mitä minun tulisi olla. Voi kuinka usein olen yllättänyt itseni pakon edessä asioilla, joihin en olisi uskonut pystyväni!

Lapsena äiti aina kertoi sukulaisille ja ystäville, kuinka se meidän Hanne on niin boheemi taiteilija ja taivaanrannanmaalari, että se varmasti päätyy jollekin luovalle alalle. Vaikka sain aina koulussa tasaisen hyviä arvosanoja, ajattelin olevani täysin kykenemätön loogiseen ajatteluun ja numeroiden pyörittelyyn, koska minun odotettiin olevan jotain muuta. Kun hain työharjoitteluun opiskeluaikoina, hain ensisijaisesti niihin töihin, joissa tiesin jo valmiiksi olevani hyvä. Pelasin varman päälle. Lopputulos oli kuitenkin se, että päädyin pakon edessä valitsemaan harjoittelupaikakseni tutkimustyön, ja työnkuvani perustui täysin tilastomatematiikkaan. Koodasin 2500 kyselylomaketta SPSS-ohjelmaan analysoiden ne tilastollisin menetelmin muutaman kuukauden aikana, ja jatkoin aiheesta samalla menetelmällä graduun. Sanomattakin selvää, että olin itsekin aika hämmentynyt omasta kyvykkyydestäni.

Lisäksi olen itse aina ollut liikunnan suhteen luonnostani vähän laiska ja mukavuudenhaluinen. Kun pikkuveli kirmasi illat ulkona pelaten milloin mitäkin pallopelejä, minä linnoittauduin mieluummin sisälle lukemaan hyvää romaania. Tästä kumpuaa käsitykseni siitä, että enhän minä ole liikunnallinen. Enhän minä pysty, en osaa, en halua. Ja jälleen, kun pakon edessä hakeuduin salille raskauskilojen lannistamana, tajusin, että tämähän on siistiä! Nautin saamistani tuloksista, kun kerta toisensa jälkeen voin lisätä painoja ja puskea itseäni parempiin suorituksiin. Ja joskus vaan annan endorfiinien tehdä tehtävänsä, enkä edes haaveile mistään huipputavoitteista. Nykyään liikunta on osa arkeani.

Moni omista ennakkoluuloistani liittyy myös siihen, millaiset vaatteet minulle sopivat. Raskauden (ja myös sen jälkeisinä) aikoina käytin juuri sellaisia kammottavia tunikatelttoja, joiden sanotaan kätkevän kilot ja makkarat. Näin jälkeenpäin mietin, että mitähän piiloteltavaa on raskausmahassa? Ihan kuin se pysyisi piilossa muutenkaan kovin kauaa (näin ainakin minulla, terveisin sinivalas odottaessaan). Vaikka en edelleenkään ole samoissa mitoissa kuin ennen ensimmäistä raskautta, olen luopunut näistä säkkivaatteista kokonaan ja hiljalleen alkanut kokeilla istuvampia vaatteita. Ja yllätyksekseni ne näyttävät päälläni paljon paremmilta. Nyt kesäloman aikana olen vallan heittäytynyt villiksi, ja ostanut montakin sellaista juttua, jotka olen vannonut kiertäväni kaukaa. Lapsuuden inhokkivärini punainen on löytänyt tiensä takaisin vaatekaappiini. Olen ostanut alennusmyynnistä dollarilla Afrikka-henkisen puukaulakorun ja leopardikuosisen topin, vaikka olen julistanut inhoavani eläinkuoseja. 

Tänään tajusin jotain merkittävää, kun olin uima-altaalla lasteni kanssa. Katselin altaan reunalla hengailevia siskoksia, joilla näytti olevan hirmu hauskaa keskenään. Tytöt olivat näyttäviä espanjattaria paksuine tummine kutreineen ja oliivi-ihoineen. Molemmilla oli päällään kauniit, värikkäät bandeau-bikinit. Mietin hiljaa mielessäni, että odotan hartaasti sitä päivää, kun voin itse vihdoin pukea bikinit päälleni, tuntematta hirveitä ulkonäkökomplekseja. (Sitä paitsi, kauniita kokouimapukuja ei vain löydy! Omani merimieshenkisen Sperryni sain tuurilla alennusmyynnistä, mutta muuten kauniit uikkarit ovat kiven alla, kun taas toinen toistaan kauniimpia bikinejä keikkuu joka lafkan valikoimissa.) Sitten tajusin jotain. Kumpikaan niistä erittäin kauniista tytöistä ei ollut missään mallin mitoissa, itse asiassa aika kaukana siitä. Mutta koska tytöt kantoivat itsensä ja bikininsä niin ihailtavan itsevarmasti, en tullut edes ajatelleeksi koko asiaa. Miksi minä siis eläisin sitku-elämää, kun voin nauttia asioista jo nyt? Monesti huomaan ajattelevani, että teen jotain sitten kun olen hoikempi, rahallinen tilanteeni on turvatumpi tai kun lapset ovat isompia. Miksi ei nyt? 

Ja arvatkaa mitä. Päätin, että ostan ne bikinit, jos sopivat tulevat vastaan. Vaikka sitten korkeavyötäröisellä alaosalla, jos se tuntuu aluksi helpommalta. 

 

Kommentit (2)
  1. Kirjoititko minusta? 🙂
    Itse en todellakaan ole niissä mitoissa, missä olin ensimmäistä odottaessa, enkä halua ollakkaan. Silti käytän bikineitä. Kokouikkarit ei vaan istu mulle. Lisäksi lasten mukaan mä olen tiikeri, koska mulla on tiikerin raidat jaloissa, nyt ne on jo hennon vaaleat, mutta kyllä se alkuun häiritsi, ei enää. Lisäksi käytän shortseja, vaikka jaloissa suonet on turhankin pinnalla ja iho ei ole siloista. Saa se elämä näkyä kehostakin, nautitaan siitä mitä se keho on meille antanut.

    1. En minäkään edes pyri 50-kiloiseksi, koska se ei nykyisellä, lihaksikkaammalla kauneusihanteellani edes olisi mahdollista. Mua ei edes häiritse niin paljon ne makkarat, koska niistä kyllä pääsee eroon, jos itsekuria löytyy. Mutta ne arvet on vielä niin tuoreet, että keräilen vielä rohkeutta. Oli muuten hieno fiilis käydä Suomessa pitkästä aikaa uimahallissa: siellä eri ikäiset ja kokoiset naiset kantoivat vartalonsa arpineen, kohjuineen ja makkaroineen aivan esimerkillisellä ylpeydellä! Eivätkä ne kosmeettiset virheet muita haittaa, se on vaan omien korvien sisällä. Kiitos kommentista Minna, tästä tuli hyvä mieli 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *