KALKKIVIIVA HÄÄMÖTTÄÄ
Yhdeksän kuukauden odotus alkaa olla lopuillaan. Nyt on 39. viikko menossa, ja normaalisti olen tässä vaiheessa vielä alistunut kohtalooni ja valmistautunut odottamaan viikolle 42 asti – Suomessa kun luotetaan luomumeininkiin ja annetaan raskauksien surutta painella yliajalle. Tällä kertaa olo on fyysisesti parempi kuin aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla: erityisesti toisen raskauden lopuilla itku oli herkässä, ja jokainen odotuspäivä oli silkkaa piinaa. Joka paikkaan sattui, ja oli fyysisesti tosi kömpelö ja avuton olo.
Tällä hetkellä mitään varsinaista vaivaa ei ole (mitä nyt alati paheneva närästys, ja pätkittäiset yöunet jatkuvan vessassa ramppaamisen takia), mutta vauvelin koon takia puhuimme jo viikkoja sitten käynnistämisen mahdollisuudesta. Teimme ylimääräisen kokoarvioultran viikolla 36, ja pikkumies oli silloin jo 7 lbs (noin kolmekiloinen). Lisäksi hän vaikutti mittojen mukaan melko leveäharteiselta, joten päätimme varmuuden vuoksi sopia käynnistysajan, kunhan 39+0 tulee täyteen. Vaikka oloni on muuten ihan hyvä, niin ajatus jättiläisvauvan ulos puskemisesta ei varsinaisesti houkuttele.
Edellisellä lääkärikäynnillä sovimme siis, että käynnistys tapahtuu maanantaiaamuna, ellei vauveli päätä sitä ennen putkahtaa maailman. Toki edelleen toivon, että hän päättäisi syntyä omia aikojaan, sillä uskon että itsekseen alkava synnytys olisi meille molemmille parempi ja pehmeämpi vaihtoehto. Jotenkin tuntuu ajatuksena hassulta marssia synnärille ilman supistuksen supistusta, ja kyllä kieltämättä vähän vierastan sitä ajatusta, että minut pumpataan ties mitä lääkkeitä täyteen synnytyksen käynnistämiseksi. Täällä Jenkeissä tuntuu olevan niin medikalisoitunut suhtautuminen koko synnytykseen, vaikka en itse mikään luomuhippi koe olevani. Toivon siis, että saamme synnytyksen käyntiin mahdollisimman vähillä toimenpiteillä.
Siksi olenkin nyt viime päivinä hyödyntänyt kaikki mahdolliset urbaanilegendat ja old wive´s talet, ja yrittänyt houkutella pikku-ukkelia ulos luomukeinoin. Olen opiskellut (haha) ja myös käytännössä kokeillut erilaisia synnytykseen valmistelevia joogaliikkeitä. (Tiedä sitten, toimivatko käytännössä…) Saunaa meillä ei valitettavasti ole, mutta poreamme kyllä – kaikki kolme ässää ovat siis ahkerassa käytössä. Siivousta on harrastettu siihen malliin, että kohta loppuvat siivottavat paikat kesken… Ylimääräisenä ässänä hihassa on ollut tulinen salsa – sitä olen nyt urhoollisesti syönyt jäätävän närästyksen uhallakin. Kävelyäkin olen pyrkinyt harrastamaan joko erilaisia tuikitärkeitä pikkuasioita toimitellen, tai sitten asuntomme oman kuntosalin juoksumatolla. (Ulkona kävely ei oikein tässä 40+ helteessä tule kyseeseen…) Eilisillan reippaalla juoksumattolenkillä taisi olla jotain vaikutusta, sillä koko tämän päivän olen ollut kyllä aika hidasliikkeinen vauvan siirryttyä entistäkin alemmas.
Tänä aamuna sää oli ainakin hetkellisesti vähän viileämpi, joten kävimme kolmevuotiaan kanssa hakemassa aamukaffet Starbucksista puistoon. Kiersimme siinä samalla sitten hittaanpuoleisesti puiston ankkalammen – typykkä lintuja jahdaten, minä kivusta irvistellen ja joka toisella askeleella pysähdellen. Joskus muinoin kaverini kuvaili tunnetta niin, että joku tökkii sukkapuikolla tiedät-kyllä-minne – ja siltä se ihan oikeasti tuntuu. No, toisaalta: mitä epämukavampi olo minulla on, sen parempi vauvan ulostulon kannalta (kai?)… Kaikessa tragikoomisuudessaan ”lenkki” alkoi jo hihityttää, sillä alan tosiaan kävelytyyliltäni muistuttaa näitä puiston ankkoja.
—
Mutta siis…
Enää neljä yötä!