Koulunkäyntiä American Style – taas työelämässä!

Viime viikot ovat menneet uutta arkirytmiä hakiessa. Sain yllättäen töitä musiikinopettajana, ja olen nauttinut uudesta työstä täysin siemauksin! On ollut sekä riemullista että haastavaa rakentaa musiikin opetussuunnitelmaa ihan vapain käsin ja tyhjästä. Olen saanut oppia tuntemaan noin satakunta uutta oppilasta, sekä vetää ryhmätunteja, pienryhmäopetusta ja yksityisopetusta. Omien pääsoittimieni lisäksi olen saanut opetella uusia soittimia yksityisopetusta varten, tilata koululle liudan perkussioita ja suunnitella kevään ”Talent Show´n”. Tarkoitus on saada aikaan koko koulun musikaali – kokemusta tästä on jo Suomen ajoilta, ja konsepti on havaittu hyväksi. 

Yhdysvaltojen koulujärjestelmä poikkeaa paljolti siitä, mihin Suomessa on totuttu. Suomessa opettajia puhutellaan rennosti etunimeltä, täällä olen Mrs. K. Me suomalaiset olemme tottuneet lyhyisiin päiviin ja tasaisentappaviin välitunteihin, Jenkkilässä taas siirrytään tauotta tunnilta toiselle lounasta lukuunottamatta, ja esikoululaisillakin on 8 tunnin päivät. Suomessa opettajilla on koko valtakunnan kattava opetussuunnitelma mutta toisaalta vapaat kädet omien tuntiensa järjestelyyn. Täällä kansallista OPS:ia ei kaikissa kouluissa vielä ole, ja jokainen koulu määrittelee omat tiukat standardinsa, joiden puitteissa opetusta järjestetään. Koulujen turvallisuus on aivan eri luokkaa kuin Suomessa: ovet pidetään aina lukittuina, kaulassa pitää olla ID eikä vessaankaan pääse ilman kulkulupaa. Jokaisen koulun ovella päivystää ainakin yksi poliisi, jonka työtehtävään kuuluu pelkästään sen koulun vartioiminen.

Ensimmäinen työpäiväni oli muutama päivä ennen virallista koulunalkua, niin sanottu Ice Cream Social, jonka puitteissa lapset vanhempineen tulivat kiertämään koulua ja tapaamaan vanhoja tai uusia opettajiaan. Tämän parituntisen aikana vanhemmat saivat mahdollisuuden kysellä mm. tunti- ja vuosisuunnitelmistani, instrumenteista, luokan kurinpidosta (!!!), omista taustoistani jne. Toiveita ja odotuksia opetuksen suhteen sai myös esittää. Vaikka tämä parituntinen oli toisaalta vähän kuumottava grilli, oli silti mahtavaa tavata oppilaiden vanhemmat jo etukäteen. Huomasin, että pienehkön Charter-koulumme vanhemmat olivat todella kiinnostuneita koulunkäynnistä ja tarjosivat apuaan yllättäviinkin asioihin. Erään oppilaan rumpali-isä lupasi tuoda varastostaan ylimääräiset rummut kouluun, eräs suurperheen äiti lupautui palkattomaksi kouluavustajaksi tarvittaessa, ja kolmas äiti tarjoutui säestysavuksi musiikitunneille. Kaikki olivat äärimmäisen kiinnostuneita Suomesta.

Olen tehnyt työssäni muutamia havaintoja. 

Arvostan nyt aivan käsittämättömän paljon sitä, miten hienosti koulupäivä on strukturoitu Suomessa. Opiskeluaika käytetään tehokkaasti 45 minuuttia kerrallaan, ja sekä lapset että opettaja saavat oppituntien välillä hengähdystauon, jotta keskittyminen ja opiskelemaan motivoituminen olisi helpompaa. Tunnilla pääosin opiskellaan, eikä ravata vessassa / juomassa jne., ihan vain siksi, ettei siihen ollut aikaa tai mahdollisuutta välituntien puutteessa. Kun päivät ovat lyhyitä, on helpompaa keskittyä. Ei kukaan aikuinenkaan jaksa opiskella kahdeksaa tuntia lähes tauotta, miksi sitä vaaditaan pieniltä lapsilta? En edes viitsi aloittaa erityisen tuen tarpeessa olevista lapsista. Suomessa minulla oli jopa aikaa välillä istahtaa opehuoneen kutsuvanpehmeille sohville vaihtamaan kuulumiset kahvikupin äärellä. Nykyään kaikki tuntisuunnittelu on tehtävä varsinaisen työajan ulkopuolella (eli perheenäitinä käytännössä öisin, sillä kahden vilkkaan taaperon kanssa ei paljon kitaraa rämpytellä eikä tehdä ylipäätään minkäänlaista aivotoimintaa edellyttävää).

Tuntuu kivalta, kun amerikkalaisilta lapsilta löytyy luontainen kunnioitus opettajaa kohtaan. Sukunimellä puhuttelu luo tietynlaista hyvää etäisyyttä oppilaan ja opettajan välille. Lapset ovat äärimmäisen kohteliaita ja tottelevaisia – tottelemattomuudesta seuraa aina rangaistus. 

Koulujen sääntöviidakko ja hierarkia tuntuu välillä puuduttavalta. Suomessa monet asiat ovat ns. ”hiljaista tietoa”, jota odotetaan lapsilta ilman, että asioista tarvitsee erikseen sanoa. USA:ssa joka asia pitää kissankokoisilla kirjaimilla erikseen kieltää ja näistä kielloista vielä erikseen systemaattisesti muistuttaa, jotta tiedon voidaan olettaa menneen perille. En vieläkään tiedä, puhuttelenko kollegoitani etu- vai sukunimellä, tittelillä vai ilman. Huolehdin jatkuvasti siitä, olinhan tarpeeksi kohtelias: vaikka puhun kieliopillisesti virheetöntä englantia, onko intonaationi tilanteeseen sopiva? Sanoinhan asiani tarpeeksi koukeroisesti ja monimutkaisesti, pyysinhän vähintään sata kertaa kiitos ja anteeksi päivän aikana? Näkyihän hymyni Pepsodent-mainoksen lailla käytävän päästä toiseen? Suomessa kohteliasta on se, että pitäydytään asiassa eikä turhia vetkuilla. Lisäksi Suomessa luotetaan yksilöön ja hänen arviointikykyynsä toimia niinkuin oikeaksi näkee.

Viime aikoina olen paljon pohtinut palautteenantamisen tärkeyttä. Suomessa valitettavasti on usein niin, että työstään ei saa palautetta muuten kuin kerran vuodessa kehityskeskustelussa, ja tietysti silloin, kun on mennyt mokaamaan jotenkin. Amerikkalaisissa kouluissa on tapana jakaa kiitosta säännöllisesti, eikä siitä tehdä mitään sen kummempaa numeroa. Ensimmäisenä koulupäivänä rehtori soitti kesken oppitunnin, ja tiedusteli suosikkikahvijuomaani Starbucksista. Tunnin päästä sihteeri toi Caramel-latten luokkaan kiitokseksi ensimmäisestä koulupäivästä. Saan jatkuvasti palautetta työstäni rehtorilta, vanhemmilta ja lapsilta. Välillä kasvotusten, välillä sähköpostitse. Se luo kummasti itsevarmuutta ja tuo hyvän mielen, eikä se ole keneltäkään pois – päin vastoin! 

Kirjoittelinkin jo aiemmin blogissani opettajien pukukoodista. Suomessa sellaista ei käytännössä ole, ainakaan mitenkään eksplisiittisesti. Joku pukeutuu kauluspaitoihin ja vekkihameisiin, joku toinen Converseihin ja farkkuihin. Hupparitkaan eivät ole mitenkään epätavanomaisia. Kukaan ei pahemmin pynttäydy, vaan yleisilme on siisti ja rento. Täällä kieltolistalla ovat farkut, sandaalit ja vapaa-ajan vaatetus (esim. ne Adidaksen hupparit, lenkkarit, verkkarit yms.) Kouluun pukeudutaan joko suoriin housuihin / mekkoihin / hameisiin sekä umpinaisiin kenkiin (jopa 40+ asteessa). Smart casual. Kun keväällä Suomessa ollessani tein kahden viikon sijaisuuden ja pukeuduin jenkkistandardin mukaisesti, sain osakseni viheltelyjä kutosluokan pojilta. Opettajat kyselivät, mihin juhliin olen työpäivän jälkeen menossa…

Kouluissa näkyvät myös rankasti alueelliset erot: köyhien alueiden julkiset koulut ovat kuin eri maailmasta rikkaiden koulujen yksityiskouluihin verrattuna. Molemmissa olen opettanut, joten on ihan henkilökohtaista kokemusta. Lapset ovat aika samanlaisia kaikkialla, mutta aikuisissa näkyy hyvin se, miten motivoituneita he ovat roolissaan opettajina tai vanhempina.

Lopuksi sananen arvioinnista: Suomessa arvosanat tulevat koemenestyksen ja tunnilla osallistumisen pohjalta, useimmiten Gaussin käyrän mukaan. Täällä arvosanaan vaikuttavat mitä ihmeellisemmät pikkuseikat, kuten vihkon koristelu tai se, jos tuot luokkaan vaikka paketillisen nenäliinoja tai muita ”supplies”. ”Pisteitä” saa todella huvittavista jutuista, millä ei ole pienintäkään tekemistä oppilaan osaamisen kanssa. Nämä seikat asettavat oppilaat monesti eriarvoiseen asemaan, kaikilla kun ei ole mahdollisuuksia panostaa rahallisesti koulun välineistön tukemiseen.

Tällaisia ajatuksia heräsi päällimmäisenä koulujärjestelmien eroista, olisi mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia aiheesta tai sen vierestä!

 

Kuvat itse ottamiani, osa vanhoista opinahjoista, osa työpaikoista Suomessa.