Minä, tylsä nipoäiti

Tänään illalla kävimme ystäväpariskunnan kanssa ulkona syömässä salitreenin jälkeen. Saimme treenin loppuun seitsemältä illalla, mikä on se aika, kun lapset normaalisti alkavat iltatoimille. Tulimme sitten kotiin yhdeksän maissa kahden kiljuvan, yliaktiivisen ja yliväsyneen lapsen kanssa. Jahdattuani kirkuvia ja potkivia lapsia puolitoista tuntia ulkona epätoivoisen syömis- ja kuulumistenvaihtoyrityksen aikana, ei omakaan mieliala ollut varsinaisesti kovin korkealla. Siinä vaiheessa, kun yksivuotias oli autossa karjua itseltään tajun kankaalle, totesin, että ei tämä ystävien tapaaminen vain toimi kahden pienen lapsen kanssa tähän aikaan illalla. No mitäpä mieheni siihen? 

”Sä oot kyllä tylsin ihminen ikinä. Sä oot aina vaan lasten kanssa kotona, sä et koskaan halua käydä missään. Aina sä nipotat siitä, että lasten pitää nukkua ja syödä tiettyyn aikaan.”

Hmm. 

Kyllä me niin nautitaan tästä kotona olosta! Kun täällähän me vaan ollaan, päivät pitkät. 

Kirjastossa satutunnilla.

Kauppakeskuksessa kahvilla.

 Suihkulähteillä temmeltämässä.

Kauppareissulla.

Leikkipuistossa.

Yliopistolla.

_____________

Ja sinä, armas mieheni kotiintultuasi? 

Että silleen.

Näistä pirskeistä lähdimme kyllä ajoissa kotiin, koska lasten piti päästä nukkumaan. Olen siis virallisesti nipottajan hattuni ansainnut.

___________________

Ja nyt sitten kieli pois poskesta ja ihan asiallinen kysymys: mikä on teidän kantanne siihen, miten myöhään lasten kanssa voi olla liikenteessä? Entä hoidatteko kyläilyt ja juhlat lasten kanssa vai ilman? 

En todellakaan pidä itseäni kovin tiukkapipoisena äitinä menemisten suhteen, sillä yleensä vähintään kerran päivässä poistumme kotoa neljän seinän sisältä jonnekin. Ihan jo kaikkien perheenjäsenten mielenterveyttä ajatellen. Olemme kaikki sen verran sosiaalisia ja aktiivisia, että tulemme hulluksi kotona. Sen sijaan pidän aika tiukasti kiinni siitä, milloin lapset syövät ja nukkuvat. Kohta pääsee taas kasvatustieteilijä ääneen, mutta lasten perusrutiinit ovat ihan elintärkeitä, jotta arki pyörii. Venähtäneet nukkumaanmenot ja ruokavälit johtavat ainakin meidän perheessämme sellaisiin kiukkukohtauksiin, että niitä ei kukaan halua olla todistamassa. En voi itse vaatia yksivuotiaalta sitä, että hänen on ”opittava” venymään nukkumaanmenoajassa, jotta vanhemmat saisivat olla myöhempään ihmisten ilmoilla. Kaksivuotias puolestaan valvoo jo vähän turhankin mielellään. Lähtökohtaisesti nautin ihmisten tapaamisesta ja asioiden hoitamisesta paljon enemmän, kun saan hoitaa ne reissut ilman lapsia. Toki ne onnistuvat lastenkin kanssa, mutta todennäköisesti suurin osa kahvitteluajasta kuluu siihen, että juoksen lasten perässä, vaihdan parit vaipat, syötän nälkäisimmät, lohdutan ja puhallan pipeihin, erotan riitapukarit toisistaan tai kaivan lapsen vessanpöntöstä. Ehkä siihen väliin sitten mahtuu pari henkevää keskustelua maailmanpolitiikasta ja teen siemailua pikkurilli pystyssä?

Tärkeää on toki myös opettaa lapsille sosiaalisia tilanteita ja niiden käyttäytymiskoodeja. Jos ei koskaan vie lapsia mihinkään, lapsilla varmasti onkin vaikeuksia sopeutua yleisiin käyttäytymisnormeihin ja -odotuksiin. Välillä kuitenkin iskee realismi vasten kasvoja, kun selität lapselle sadatta kertaa, kuinka kauppakeskuksessa ei voi juosta äidin luota pois, koska voi eksyä tai satuttaa itsensä. Tai miksi kirkossa istutaan hiljaa penkissä. Siinä ei kuulkaa uhkailu, kiristys eikä lahjontakaan tepsi.

Että olen sitten näköjään nipo, ainakin muutaman seuraavan vuoden, ja laitan lapset nukkumaan iltakahdeksalta. Ja jos silloin tulee kutsu rimpsalle, vaihtoehtoina ovat sitten

a) lapsenvahti

b) jätän menemättä

c) toinen meistä menee.

 

Ihan mielelläni kuulisin, miten muissa lapsiperheissä hoidetaan menot: lasten kanssa vai ilman? 

 

x Hanne