MUL ON IKÄVÄ MEITÄ

20150704_131144.jpg

Parisuhdeaikaa. Kahdestaan. Ulkona. 

Kolme sanaa, joita meidän taloudessa ei ole viime aikoina liikaa käytetty. Mikä siinä onkin, että kuukaudet vain vierivät, eikä sitä muka vaan löydä aikaa lähteä kahdestaan liikenteeseen. Esikoistyttäremme taisi olla 8 kuukauden ikäinen, kun havahduimme siihen, ettemme olleet käyneet kahdestaan yhtään missään koko vauva-aikana. Vanhemmuus nielaisi mennessään, ja toki elämässä oli silloin paljon muutakin meneillään.

Nyt meillä on varmaan menossa ne kuuluisat ruuhkavuodet: vauvat ovat kasvaneet käveleviksi ja puhuviksi persooniksi, mutta elämä täyttyy siltikin hektisestä pikkulapsiarjesta, opiskeluista, töistä ja harrastuksista niin, että yhteistä vapaa-aikaa ei juuri ole. Tai sitä ei vain osaa järjestää silloin, kun tilaisuus tulisi. Arki rullaa, iltaisin käydään läpi samat fraasit kuin aina. (Miten päivä meni, mitä tänään on ruuaksi, teetkö tiskit että ehdin salille, kenen vuoro kylvettää lapset, voi kun mua taas väsyttää, hyvää yötä.) Arki-illat koomataan omilla koneilla sen jälkeen, kun pakolliset kotityöt on tehty. Minä teen tuntisuunnitelmia, luen blogeja tai notkun Netflixissä miehen koodatessa kouluhommia. Odotan, että opiskeluihin tulisi pieni tauko, jolloin mies olisi läsnä muutenkin kuin fyysisesti. Viikonloppuisin lähden yleensä lasten kanssa jonnekin, jotta mies saa opiskelurauhan. Sunnuntaisin pyrimme olemaan yhdessä ja touhuamaan jotain koko perheen kesken, mutta lasten kanssa touhutessa ei usein ole aikaa aikuisten jutuille ja syvällisemmille keskusteluille. Viikot kuluvat, eikä välttämättä tiedä yhtään, mitä toiselle oikeasti kuuluu. 

Tänä kesänä oli tarkoitus tehdä kahdenkeskinen reissu Tukholmaan, mutta viikonloput loppuivat kesken. Kumma, kun pitää elää kalenteri kainalossa lomallakin… Toisaalta, nyt on ihanaa nähdä ystäviä kun sille kerrankin on aikaa. Lauantaina päätimme napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja lähteä ystäväpariskunnan kanssa Helsingin Hernesaareen viettämään laatuaikaa. Ihana paikka, parasta seuraa ja hyvää ruokaa Cafe Birgitassa!

 

IMG_20150704_140537.jpg

20150704_131204.jpg

20150704_131151.jpg

Pienten lasten vanhemmille on ehkä toiseksi eniten luksusta se, että saa nauttia kerrankin ruokansa rauhassa (mieluiten lämpimänä) niin, että voi samalla käydä muutakin keskustelua kuin ”kaksi kättä!”, ”istu alas kun syödään”, ”saako äiti auttaa?”, ”keskitypä nyt siihen ruokailuun äläkä pelleile”, ”vielä neljä lusikallista prinsessa Jasminelle, Arielille, Cinderellalle ja Auroralle” tai ”apuaaaaa älä älä älä varo eiiiiiiiiikä no nyt se kaatu”. No mikä sitten on eniten luksusta? No se, että saa sanoa kerrankin lauseensa loppuun ilman, että ajatus katkeaa kesken hyvän keskustelunalun. 

Yleensä kyläilemme ystävien kanssa perheinä, ja niin ihanaa kuin onkin katsella lasten leikkejä (silloin kun ne sujuvat sovussa), niin joskus olisi ihanaa keskittyä ihan kaikessa rauhassa vaihtamaan ajatuksia keskeytyksettä. Monesti tyttökavereiden kanssa keskustelut kääntyvät aika äkkiä syvällisiksi, eikä sellaiselle tasolle oikein pääse, jos hetki ei ole sopiva. Monesti hyvä jutunjuuri jää kesken, kun pitää nousta pyyhkimään joko kaatunut mehu tai taaperon peppu. (Tosin miehet eivät kyllä ihan samastuneet näihin tuntemuksiin, he varmaan pystyvät keskittymään hälinästä ja härdellistä huolimatta omiin juttuihinsa.)

IMG_20150704_133206.jpg

Birgitan burgeri oli oikein maistuva, ja varsinkin nuo lohkoperunat majoonesin kera olivat to die for! Kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa myös Kombuchaa, joka on vähän simankaltainen juoma, paitsi aika paljon raikkaampi. Lounaalla oli aikaa parantaa maailmaa ja katsella merimaisemaa – tosin kotoisasti lasin läpi, sillä ulkona oli kuitenkin melkoinen tuuli. 

20150704_142819.jpg

Lounaan jälkeen kävelimme pitkin Eiranrantaa aina Caruselille asti, jonka vierestä ostimme massiiviset jätskituutit (Eläköön Helsingin Jäätelötehdas!). Valtaisa tuutti valui pitkin rapeaa vohvelia tahmaten sormet, mutta en antanut sen häiritä. Haaveilimme purjeveneistä ja jahdeista, joilla seilaisimme joskus hamassa tulevaisuudessa, vilkuttelimme onnellisille pariskunnille laivojen kansilla ja naureskelimme hyväntuulisille merikapteeneille hassuine vermeineen. Löysin mieheni poikamaisesta virneestä jotakin, joka oli ollut hetken kadoksissa.

IMG_20150704_145617.jpg

Rannalla törmäsimme kolme kertaa ystäviin, joita emme olleet nähneet yli viiteen vuoteen. Yksi heistä tunnisti minut jo kaukaa, minulla kesti sekunnin murto-osa tajuta, kuka oli kyseessä. Sielunsisko muuttuneen ulkokuoren alla oli ihan sama kuin ennenkin. Halattuamme hän huudahti spontaanisti: ”Hanne sä et oo kyllä muuttunut yhtään!” 

On jotenkin hauskaa kuulla ettei ole muuttunut, kun kuitenkin kokee muuttuneensa niin paljon: viimeisessä viidessä vuodessa on menty naimisiin, saatu kaksi lasta, valmistuttu, muutettu ulkomaille ja käytännössä aloitettu elämä ihan alusta. Ja silti joku kokee, että olen vielä se ihan sama tyyppi kuin vuosia sitten. Loppujen lopuksi ne läheisimmät kai näkevät sen saman ihmisen niiden kaikkien kerrosten alta, joita vuodet päällemme kasaavat. Kartutamme ryppyjä, kiloja ja elämänkokemuksia, emmekä aina itsekään tunnista itseämme peilistä tai omista ajatuksista. Puolisokin voi tulla niin läheiseksi, että se alkaa näyttää vieraalta. Silloin on paras astua askel taaksepäin niihin aikoihin ja muistoihin, joista toisensa taas löytää. 

IMG_20150704_180106.jpg

IMG_20150704_180316.jpg

Sillä vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, haluan silti olla jotain muutakin kuin äiti. Ja vaikka olen ollut yhdessä rakastamani ihmisen kanssa jo yhdeksän vuotta, tarvitsen silti tilaa olla minä. Ja se minä on siellä jossain, kaikkien roolien alla. 

Välillä minulta itseltänikin piilossa, kunnes uskallan (ja muistan) päästää sen esille. 

Ja ystävälle vuosien takaa, se minä on ihan täysin näkyvissä ja avoin.

Mul on ikävä meitä. 

Sillä me ollaan yksilöitä siellä kaikkien titteleiden, työnimikkeiden, vanhemmuuden ja uniformujen takana. Välillä emme löydä aikaa toisillemme, olimme sitten ystäviä tai rakastavaisia. Unohdumme omiin kupliimme, pyörittämään omaa arkeamme, josta läheisemme eivät aina tiedä mitään. Meillä on omat murheemme ja ilomme, joita emme välttämättä jaa kenenkään muun kanssa. Ja silti, me olemme me. Meillä on yhteys, ja voimme kuroa sen kiinni viikkojen, kuukausien tai vuosienkin jälkeen, jos vain näemme toisemme kaikkien roolien takaa.

Muutumme, mutta emme silti muutu. 

Kommentit (4)
  1. Voi miten kaunis ja niin osuva kirjoitus!

    1. Voi kiitos! Ja wow, mä oon ehkä salaa vähän otettu että jätit kommentin, oon lukenut sun juttuja ja tykännyt kovasti mutten koskaan kommentoinut (hyi minua!) 🙂

  2. Mä nyt jostain syystä itkin tälle tekstille.Eikä kyllä irtoa sanallisesti just nyt mitään sen enempää..<3

    1. Jos haluat itkeä enemmän, niin kuuntele Sima: mul on ikävä. (Osainspiraatio tähän kirjoitukseen… vähänkö itkuhanat aukes auton ratissa.) Ootte ihania <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *