ODOTTAVAN AIKA ON PIIIIIIIITKÄ

Viikko 18.

”Is it your first?”

Nope. My third.

”Oh! Well you sure got your hands full! I´m sure time just flies!”

Paitsi että. Tämänhetkinen olotila on se, että joku on pysäyttänyt ajankulun täydellisesti, ja lasken päivisin tunteja siihen että olisi jo ilta, pääsisin nukkumaan, ja tämä päivä olisi jo ohi, jotta pääsen odottamaan seuraavan päivän kulumista tunti tunnilta. 

Se on totta, että raskauden ensimmäiset kaksi kolmannesta menivät nopeasti, sillä olin niin tiiviisti töissä etten paljon ehtinyt muuta ajatellakaan. Viimeinen kolmannes kului kesälomalla ensin Suomessa ja sitten kotimantereella, kunnes nyt olemme asettautuneet kotiin elämään tavallista arkea. Olen ollut koko vuoden niin tiiviiden aikataulujen orja, että nyt tämä tietynlainen toimettomuus tuntuu ajavan hulluuden partaalle. Toki on tietyssä määrin kivaa olla kotona ja saada päättää omista aikatauluistaan, mutta epäsäännöllisten yöunien ansiosta tuntuu, että jo kaupassa käynti tässä 45+ celsiuksen helteessä on suoritus. Pelkästään lasten turvavöiden kiinnittäminen saa hien valumaan Niagaran lailla pitkin selkäpiitä. Kuumuuden takia tekemisen mahdollisuudet ovat aika vähissä, ja oma saamattomuus on saanut jo ihan säälittävät mittasuhteet. 

Viikko 20.

Kuluneen viikon aikana olen saanut itseni kiinni ihan naurettavista tunteenpurkauksista, joita en muista ensimmäisissä kahdessa raskaudessa olleen ollenkaan.

Välillä pinna on tosi tiukalla lasten kanssa, kun vilkkaat typykät vaativat kuitenkin päivisin aika paljon ohjelmaa, enkä itse aina jaksa olla viihdytyskeskuksena. Värityskirjat, palapelit, muovailuvahat ja lukuhetket jaksavat kiinnostaa jonkin aikaa, kunnes kaverit menettävät mielenkiintonsa. Olen yrittänyt löytää joka päivälle jonkin pikkumenon, jotta pääsemme poistumaan neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille. Välillä olemme olleet päiväkahvievakossa jonkun kaverin luona. Olen jopa keräillyt 25 sentin kolikoita, jotta voimme käydä huristelemassa kauppakeskuksen karuselleissa ja muissa huisin jännissä ”laitteissa”… 😀 Kirjasto on vielä viikkoagendassa käymättä.

Toisinaan taas tekee mieli itkeä sisuskalut pihalle, vaikka siihen ei ole mitään rationaalista syytä. Suunnaton haikeus vaan lyö päälle niin, että tekee mieli vollottaa kuin pikkulapsi. Välillä sen laukaisee joku koskettava biisi, joskus taas lasten hellyydenosoitukset tai ihan vaan se, että mies on pitkän päivän jälkeen vihdoin saapunut kotiin ja saan käpertyä hänen kainaloonsa potemaan surkeuttani. 😀

Kerran jopa pimahdin omalle rakkaalle viilipyttyisälleni jostain ihan naurettavan viattomasta kommentista. Jep, elämäni huippuhetkiä… Alan vahvasti samastua kolmevuotiaan itkupotkuraivareihin, kun mielentila on koko ajan ihan älyttömän epävakaa; vuorotellen ärsyttää, turhauttaa ja itkettää, enkä itsekään tiedä mistä tyytymätön olo johtuu ja millä sen saisi korjattua. 

Viikko 23.

Vaikka tiedän, että beben on paljon parempi oleskella omassa yksityisaltaassaan vielä ainakin pari viikkoa, olo alkaa olla todella kärsimätön. Fyysisesti kaikki on periaatteessa ihan hyvin: olen säästynyt niiltä kamalilta liitoskivuilta ja kolotuksilta, mitä aiemmissa raskauksissa oli. Henkinen kantti sen sijaan alkaa pettää. Nyt alan todella allekirjoittaa sen, että vaikka muissa kuukausissa on keskimäärin 30 päivää, niin raskauden viimeisessä kuukaudessa niitä jostain käsittämättömästä syystä on ainakin 150. Tulevana viikonloppuna olemme menossa vuoristoon mieheni siskon häihin, ja salaa toivon, että korkeusero aiheuttaisi muutaman kunnon supistuksen, joka edesauttaisi paikkojen aukeamista ja vauvan pikaista syntymistä.

Viikko 25.

Vaikka en kannatakkaan synnytyksen äärimmäistä medikalisoimista, olen todella kiitollinen siitä, että täällä USA:ssa on vähän inhimillisempi suhtautuminen synnytyksen käynnistämiseen kuin luomu-Suomessa. En todellakaan kannata käynnistämistä vain mukavuussyistä, mutta lääkärini väläytti käynnistämisen mahdollisuutta ihan siitä lääketieteellisestä syystä, että hän epäilee tämän vauvelin olevan melko iso. On jotenkin helpottavaa asennoitua siihen, että en joudu ainakaan odottelemaan bebeä syyskuun puolelle (laskettu aika on 29.8.), vaan saatamme saada pojun syliimme jo viikolla 39 eli elokuun 22. päivän tienoolla. Maanantaina olen 36 viikkoa, ja silloin teemme ylimääräisen kokoarvioultran ja katsastamme kohdunsuun tilanteen, joka toivottavasti on siinä mielessä suotuisa, että synnytys alkaisi omia aikojaan. Olen tosin ultran suhteen vähän skeptinen, sillä edellisen vauvan kohdalla tehty kokoarvio meni kilolla pieleen. Kävin Jorvissa ultrassa tasan laskettuna päivänä, ja lääkäri lupasi sekä käsituntuman että ultran perusteella ”siroa kolmekiloista”, ja viikolla 40+3 meille syntyi ei-niin-siro nelikiloinen eskimovauva. No, suapi nähdä…

Viikko 29.

Viikko 34.

Viikko 35.

Täällä sitä siis vielä kärvistellään, toivottavasti ei kovin montaa viikkoa enää kuitenkaan. Tulevat isosiskot odottelevat pikkuveljeä jo lähes yhtä malttamattomina kuin äiti, ja käyvät päivän mittaan usein pusuttelemassa äitinsä jäätävää pallomahaa. 🙂 Makuuhuoneessa odottavat kolme korillista pestyjä ja rakkaudella liitosteltuja minivaatteita, hoitopöytä ja siinä istuskeleva pehmokoira, uudenuutukainen turvaistuin ja rattaat, sekä isosiskoilta periytynyt imetystyyny (johon tosin ostin uuden päällisen). Hullua ajatella, että ihan kohta täällä jo on pikkuinen tuhisija – eyes on the prize, niin kuin rakas mieheni jaksaa päivittäin tsempata.