On kotiäidin angstipäivä, kukaan ei tarvitse minua tänään…

Olen kovasti yrittänyt pitää tämän blogin sellaisena ”hyvän mielen keskuksena” ja melko pinnallisten aiheiden raapaisupintana. Kai olen siinä enimmäkseen onnistunutkin. Monesti huonon päivän pelastaa se, että keskittyy kirjoittamaan päivää ilahduttaneesta pikkuasiasta. Olen kuitenkin huomannut, että monesti blogiin kirjoittaminen jää sellaisina aikoina, kun mielen päällä on kaikenlaista huolta, joita ei halua (tai uskalla) jakaa blogissa. En varmasti tulevaisuudessakaan aio tilittää tänne kaikkea mielipahaa, mutta tänään tuntuu siltä, että nyt on pakko. 

Jos jollain siis on sellainen käsitys, että elämä täällä puolen maapalloa olisi yhtä auringonpaistetta (mitä se nyt ihan kirjaimellisesti ottaen toki Arizonassa on), aion kumota sen NYT. 

Tänään, ja oikeastaan koko tämän viikon, olen kärsinyt pahemmanlaatuisesta arkiahdistuksesta ja paskaäiti-syndroomasta. Koti tuntuu olevan aivan räjähtämispisteessä, sekä fyysisesti että henkisesti. Nyt alkaa nimittäin tämä pitkä, liian kuuma kesä vetää veronsa: jatkuva sisällä oleminen kostautuu sillä, että lapset hyppivät seinille ja kämppä on sen näköinen. Äidilläkään ei taida olla kovin montaa hermoa enää jäljellä. Olimme viime viikonlopun poissa kotoa, jälleen viilentymässä vuorilla muutaman tunnin ajomatkan päässä. Sen reissun aikana minulle iski a) tolkuton siitepölyallergia (joka ei edelleenkään ota helpottaakseen) ja b) tuskallinen noidannuoli. Selkä on oikutellut jo reilut kymmenen vuotta kolmen aikoinaan murtuneen nikaman vuoksi. Tällä kertaa syynä taisi olla sekä yövalvomiset ja huono uniasento että liian intohimoinen salilla rehkiminen.

Tällä hetkellä olo on kuin haudasta nousseella. Lääkecoctail on jo nyt melkoinen, jooga ja venyttely ei auta tippaakaan, ja selän hautominen vuoroin kylmällä ja kuumalla tuntuu lähinnä ajanhukalta. Jatkuva kiputila syö jo ennestään lähes olematonta kärsivällisyyttä, ja kodin ilmapiiri on entistäkin kireämpi.

Viime aikoina olen ollut jo vaipumassa epätoivoon tässä loppumattomassa pikkulapsiarjessa. Miten kaksi taaperoa voivatkaan saada niin paljon tuhoa aikaan? Krista jakoi blogissaan jokin aika sitten samastuttavan kertomuksen kahden pienen lapsen äidin arkipäivästä – vieläpä sellaisesta ihan kohtuullisen normaalista. Tahti on hengästyttävä, ja siltikin tuntuu, että mitään et ole saanut aikaiseksi. Eilen purskahdin kerran epäuskoiseen nauruun, kun sadatta kertaa petasin sänkyä, josta tytöt olivat kiskoneet kaiken lakanoita ja petareita myöten pitkin lattioita. Ihan kuin olisi työpaikkakiusattu: kun jonkun asian saat kondikseen, niin minuutin päästä se on jo levällään ja saat aloittaa homman alusta. Sillä aikaa kun siivoat yhtä sotkua, kolme muuta on jo työn alla. Tässä esimerkkejä tyttöjen lempipuuhien top10stä.

 

1. Sukella vessanpönttöön pää edellä. Loiskuta vettä ympäri vessaa, pese hiukset vessaharjalla. Läträä kokonainen vessapaperirulla märäksi ja koristele sillä koko kylppäri. 

2. Tämän jälkeen dippaa hammasharja sinne samaiseen vessanpönttöön ja putsaa leegot. Niin, siis ne omasi. Siellä suussa.

(Välikommentti: herään siis aamukahdeksalta huonosti nukutun yön jälkeen tähän näkyyn. Pidättelen oksennusta ja kuvittelen, että kädessäni on pihdit ja kuudet kumihanskat, ja nostan kaverit suoraan ammeeseen. Päivän ensimmäinen kylpyhetki on tässä.)

3. Aamupalan aika. Tiputtele / sylje / hiero kulloinkin tarjottava ruoka lattialle ja päähäsi. Kaada mehut pöydälle ja läiskyttele käsiäsi siinä. Tai kaada maitomukillinen ”ihan vahingossa” samalla, kun keskityt raivoamaan väärän värisestä lautasesta. (Se ei ollutkaan pinkki, niin kuin piti. Miksei se äiti jo ymmärrä?)

4. Samalla kun äiti siivoaa aamuruokailun sotkuja, käy katsomassa, jäikö isältä aamulla vahingossa ulko-ovi lukitsematta. Jos, niin käytä tilaisuus hyväksi ja PAKENE!

5. Kun äiti yrittää nopeasti syödä oman aamupalansa, tappele siskosi kanssa. Kisko hiukset päästä niin nopeasti kuin ehdit, vie toisen lelut ja pure takaisin puolustukseksi. (Isosisko siis takavarikoi lelut, ja pikkusisko onnistuu jäystämään tämän 10-minuuttisen aikana isosiskon käsivarret täyteen naskalinterävien hampaiden jälkiä.)

6. Revi ajankuluksi muutama sivu kirjaston kirjasta. Ota vastaan äidin torut, mutta jatka silti samaa aktiviteettia.

7. Kisko olohuoneen verhoja niin, että verhotanko taipuu U:n muotoiseksi ja kannattimet irtoavat puoliksi seinästä, johon jää parin sormen mentävä kolo.

8. Ohjelmoi isän tietokone uudelleen. Pureskele tai imeskele laturien päät rikki, irrottele kaikki mahdolliset johdot seinästä ja piilota vanhempien kuulokkeet. Halutessasi voit myös vääntää ne rikki tai nielaista korvanapit. 

9. Kaiva jostain unohdetut väriliidut. Taiteile keittiön valkoinen pöytä täyteen katutaidetta, sen jälkeen siirry kylppärin rauhaan pureskelemaan liituja. Huomaat, että ne maistuvat pahalta, joten sylje suussasi muljuva epämääräinen mössö pitkin kylppärin lattiaa.

10. Lounaan jälkeen yksivuotiaan on aika mennä päiväunille. Kun äiti on kadonnut näköpiiristä, riisu kaikki vaatteet ja vaippa. Nautiskele vapauden tunteesta ja jätä äidille ihana yllätys, kun hän tulee hakemaan sinut unien jälkeen. (Lakanapyykkiä tiedossa.)

 

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, eikä päivä ole edes vielä puolessa. En edes jaksa aloittaa siitä, kuinka monta kertaa päivässä asukokonaisuuksia pitää vaihtaa, koska ne sotkeutuvat joko vessanpönttöekskursioissa, ruokaillessa, harvinaisilla ulkoilukerroilla tai vaippavahingoissa. Keittiön lattiaa ja kalusteita peittää jatkuva tahma ja murujen armeija, vaikka se imuroidaankin joka ruokailun päätteeksi (viisi kertaa päivässä). Äidin arki on yhtä siivoamista, puunaamista, torumista, tappeluiden setvimistä ja ruokahuoltoa. Unille menokin on pitkän taistelun takana. Välillä janottaa, välillä pissattaa, sitten pelottaa. Sängystä kampeudutaan pois noin kaksisataa kertaa ennen kuin uni tulee. Yöllä herätään kiljumaan noin viisi kertaa, koska taas tulee hampaita. (Voiko olla niin, että niitä hampaita on kohta tehty kaksi vuotta!?)

Äitiys on maailman epäkiitollisin työ: vaikka kaikkesi annat, teet kaiken silti väärin tai liian hitaasti. Poden huonommuutta ja syyllisyyttä siitä, etten nauti tästä pätkääkään. Työaamuina katoan nopeammin kuin pieru Saharaan, ja iltapäivällä kotiin palaa paljon onnellisempi äiti, jolta riittää syliä ja suukkoja tasapuolisesti kaikille. Samalla kuuntelen muiden hyvää tarkoittavia muistutuksia siitä, kuinka lapset ovat vain kerran pieniä, kuinka näitä vuosia joskus on vielä ikävä.

Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, että en jaksa odottaa sitä aikaa, kun minulla ei ole ketään vaippaikäistä, eikä mukana tarvitse koko ajan raahata jäätävää arsenaalia – vaikka kävisin vain kaupassa.

Sitä aikaa, kun verhot voivat roikkua rauhassa vapaina lattialle asti. Kun koristetyynyt pysyvät niille tarkoitetulla paikalla eivätkä vaella huoneesta toiseen. Kun pöydälle voi laittaa rauhassa Aalto-maljakon ja siihen ehkä pari kukkaa. Kun en enää löydä pikkulegoja patjani alta. Enkä minä edes tiedä, tuleeko sitä päivää koskaan. Mutta näinä päivinä on pakko keittää iso pannullinen kahvia ja edes haaveilla siitä päivästä, jolloin kaikki on toisin.

 

 

 

 

Kommentit (20)
  1. Puolitoistavuotiaan äiti
    10.9.2014, 16:52

    Kiitos, Hanne, tästä realistisesta, huumorinsävytteisestä kertomuksesta. Tuollainen arki on tuttua, ja epätoivo myös. Sen jaksaa paremmin, jos on itse kunnossa eikä kovin väsynyt, mutta esim. nyt olen raskaana, viimeisiä päiviä töissä ja muuten tappelen puolitoistavuotiaani kanssa. Välillä meinaa usko loppua! Ihana pieni tyttöni tekee niin paljon, etten ehdi perään…

    1. Voi apua, olin itse tuossa samassa tilanteessa pari vuotta sitten. Viimeisillään raskaana, selkää vaivasi iskiashermo ja liikkuminen oli tosi vaikeaa (lisäksi liitoskivut ja supparit), yritä siinä sitten pysyä yksivuotiaan aivoitusten mukana! Ei muuta kuin isot tsempit! Joku lohdutti minua silloin raskauden kituloppumetreillä että ainakin tiedät vielä varmuudella missä se vauva on… 🙂

  2. Mrs firehill
    8.9.2014, 15:18

    Ihanan realistinen kuvaus! Tällaista lisää, kiitos. Ja se edellinen postaus suomen ja usan koulunkäyntieroista oli loistava myös! Kerro vaan enemmän normiarjestasi jenkeissä. Se on oikeesti kiinnostavaa luettavaa. Miten joka paikkaan ajetaan, mitä mikäkin maksaa, miten harrastetaan, mitä syödään ulkona, miten kieli luonnistuu kaksikielisessä perheessä jne.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *