Sairaanhoitajaserkkuni pyynnöstä kirjoittelen vähän myös sairaalakulttuurin eroista Suomessa ja Jenkeissä. Osasin odottaa, että eroja löytyy – on aika selvää, että sosialistinen verovaroilla kustannettu julkinen järjestelmä toimii resurssisyistä aika eri tavalla kuin yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka edellyttää vakuutuksia. Rahalla saa. Minulla ei ole Suomen terveydenhuollosta juuri mitään negatiivisia kokemuksia joitakin pitkiä jonotuksia lukuunottamatta, mutta kyllä hoidon laadussa oli aika isoja eroja nyt kun täällä pääsi kokemaan synnytyksen ensimmäistä kertaa.

Kun etukäteen kyselin synnytyksen molemmissa maissa kokeneilta suomalaisilta ystäviltäni, mikä heidän mielestään oli synnytyksissä kaikkein erilaisinta, jokainen mainitsi hoidon yksilöllisyyden ja ”asiakkuus”-mentaliteetin. On totta, että synnyttäjää kohdellaan Jenkeissä kuin kuningatarta, ja kaikkiin toiveisiin vastataan. Kivunlievitystä saa heti kun siltä vähänkään tuntuu, ja koko ajan on joku varmistamassa että olo on hyvä. Täällä saa automaattisesti oman huoneen osastolla, mikä oli aivan huippua! Nyt sain ainakin itse levättyä paljon paremmin kuin jaetuissa huoneissa, joissa on koko ajan elämää ja liikennettä joka suuntaan. Oma huone mahdollisti myös sen, että sairaalassa ei ole erikseen vierailuaikaa, vaan vauvaa saa tulla katsomaan ihan omalla aikataululla. 

Täällä oli myös vauvala, jonne vauvan sai lähettää oman henkilökohtaisen hoitajan hoiviin silloin, kun itse halusi levätä. Suomessa en tätä kokenut tarpeelliseksi, koska synnytykset siellä menivät hienosti ja olisin kokenut oudoksi lähettää vauvan jonkun toisen hoiteisiin. Tällä kertaa kuitenkin tarvitsin sektion vuoksi niin paljon apua, että vauvala oli pelastus. Pidin myös älyttömästi siitä, että omiin lääkäreihin syntyy henkilökohtainen suhde, kun heidät saa itse valita. Vauvan oma lastenlääkäri kävi päivittäin katsomassa vauvaa omalta klinikaltaan käsin, ja kävi sitten huoneessani kertomassa päivityksen sen päivän tilanteesta. Tapa, jolla potilasta kohdeltiin, oli ihanan kiireetön ja aidon välittävä: hoitajat kunnioittavat äidin yksityisyyttä silloin kun on tarve levätä, mutta ovat aina saatavilla silloin kun heitä tarvitsee. Henkilökunta kertoi koko ajan tarkasti mitä toimenpiteitä tehdään, ja lääkkeitä annettaessa tehtiin hyvin selväksi se, että potilas ymmärtää mitä lääkettä on saamassa ja miksi. 

Yksilöllistetystä hoidosta kertoo myös se, että kukaan ei ollut tuputtamassa mitään. Sairaalassa kunnioitettiin äidin päätöstä siitä, halusiko rintaruokkia lastaan vai tarjota heti alusta asti korviketta. Sairaalassa oli toki imetysneuvontaa varten siihen erikoistunut sairaanhoitaja, jonka sai soittaa apuun milloin tahansa, mutta vauvan sänkyn alapuolella kulkevassa tarvikelaatikossa oli myös korviketta vapaasti saatavilla. 

Sairaalan palvelutarjonta alkoi välillä hymyilyttää: oli ilmaista ammattivalokuvaajan perhekuvausta sairaalamiljöössä, sairaalakappelin pappi kävi välillä kyselemässä kuulumisia, ja vapaaehtoistyöntekijät kävivät tuomassa lehtiä luettavaksi. Kaikki ruokakin tilattiin lähes kellon ympäri auki olevasta huonepalvelusta puhelimella. Äidin ruuasta ei siinä tilanteessa laskutettu, ja isä sai viidellä dollarilla tilata listalta mitä tahansa. Ruuat olivat erinomaisia: menussa oli erikseen pitkät listat aamupalalle, lounaalle, päivälliselle ja snackseille. Lisäksi vanhemmat saivat tilata erikseen kahden tunnin ennakkovaroitusajalla ”juhla-aterian”, johon kuului oman valinnan mukaisia juttuja. Me valitsimme jäätävän kokoiset hedelmälautaset, pihvit ja uuniperunat porkkanoilla ja parsakaalilla, sekä jälkkäriksi brownieta ja juustokakkua. Kylkeen tuli vielä alkoholitonta skumppaa ja kaffet.

Jos ravintolan aukioloaikojen ulkopuolella iski hiuko, niin yövuoroon tulleet sairaanhoitajat pitivät kyllä huolen siitä, että nälissään ei tarvinnut olla. Koko ajan oli joku tarjoamassa erilaista pikkupurtavaa tai juotavaa. Vähän nauratti, kun hoitaja toi aamukolmelta huoneeseni kolmenlaisia muroja, joista sain valita mieleiseni. 🙂 Omassa huoneessa oli myös jääkaappi, jonne sai tuoda omia eväitä tai varastoida ruuantähteitä myöhempää varten.

 Sairaalassa oli myös todella tarkka turvallisuusprotokolla, jota seurattiin hyvin orjallisesti.

Sisäänkirjoittautuessa kysyttiin kahteen otteeseen järkyttävä määrä kysymyksiä, ja allekirjoitettavien paperien määrä oli aika huikea. Pääosin ne käsittelivät sitä, että tietyt proseduurit oli käyty etukäteen läpi ja potilas on antanut suostumuksensa erilaisiin toimenpiteisiin. Tällä taataan se, että sairaalaa ja sen henkilökuntaa ei sitten voi jälkikäteen haastaa oikeuteen ihan mistä tahansa, kun kaikki on huolellisesti käyty yhdessä läpi.

Hoitajat kehottivat meitä olemaan valppaina siinä, että kun vuoro vaihtuu, muistamme itse rutiininomaisesti tarkastaa että hoitajan kuvallinen nimitunniste ja kasvot mätsäävät. Jos meille tulisi uuden hoitajan kohdalla vähääkään epäilevä fiilis, kehotettiin soittamaan kelloa.

Vauvan synnyttyä napanuoran tynkään kiinnitettiin mikrosiru, joka alkaa hälyttää joka kerta kun vauvan vie sängyssään lähelle sairaalan ovia. Tällä estetään se, että jonkun vauva tulisi kidnapatuksi. Siru poistettaisiin sitten kun lähdetään sairaalasta kotiin. Hoitajat pyysivät lähettämään vauvan oman hoitajansa luo jos itse halusi nukkua tai käydä suihkussa, jotta joku olisi koko ajan vauvan luona. Vauvalla oli sekä kädessä että jalassa ranneke, jonka numerokoodi mätsäsi sekä minun että mieheni sairaalarannekkeisiin. Tämä numero tarkastettiin joka kerta kun vauva tuotiin luokseni tai kun mieheni kävi hakemassa vauvan nurserysta.

Molemmat ranteeni olivat täynnä näitä erilaisia rannekkeita: yhdessä oli koodi, joka piti skannata joka kerta ennen lääkkeitten antoa. Toisessa luki mahdolliset allergiat. Kolmannessa varoitettiin että olen ”fall risk”, eli jalkani eivät kanna sektion jälkeen ja tarvitsen apua liikkumiseen. Loppujen rannekkeiden tarkoitusta en edes muista. 

Sairaalasta poistuttaessa piti kirjoittaa vauvan birth certificate, joka sitten annettiin hoitajalle eteenpäin. Tästä syystä vauvalle annetaan nimi jo sairaalassa, jotta se saadaan rekisteriin heti kättelyssä. 

Sairaalan protokollaan kuului myös se, että kaikki äidit kuljetetaan sairaalasta poistuttaessa ulos pyörätuolissa, riippumatta siitä tarvitsiko sitä oikeasti vai ei. Tämä oli vähän hassua, koska neljän sairaalassaolopäivän jälkeen kävelin jo ihan kohtalaisesti itse.

Dramaattisesta synnytyskokemuksesta huolimatta sairaalakokemus oli erittäin positiivinen. Yhteenvetona voisin sanoa, että hoidosta välittyi ammattitaito ja aito välittäminen, eikä kertaakaan tullut sellainen olo ettei olisi ollut hyvissä käsissä. Mitään ei tarvinnut vaatimalla vaatia, vaan sain kaiken mitä halusin ilman vääntöä. Minua kohdeltiin kunnioittavasti toisin kuin Suomessa, jossa molemmilla kerroilla meinattiin käännyttää kotiin vaikka olin jo 7 senttiä auki. Suomessa jäi myös usein tunne, että hoitajat olivat liian kiireisiä jäädäkseen päivittämään tilannetta.

Täällä tehdään kaikki niin perusteellisesti, että virheille ei jää sijaa. Pari viikkoa oman synnytykseni jälkeen serkkuni koki lähes identtisen tilanteen Suomessa, eikä sitä todellakaan hoidettu samalla ammattitaidolla. Vai mitä olette mieltä siitä, että sektion jälkeen ”unohdettiin” tarkastaa äidin ja ilman lapsivettä 23 tunnin ajan olleen vauvan tulehdusarvot? No, ne sitten olivatkin järjettömissä lukemissa ja sekä äiti että vauva joutuivat antibioottitippaan.

Nyt sitten jännityksellä odottelemme sairaalalaskujen saapumista, sektio kun ei ollut suunnitelmissa. Toki hyvä hoito maksaa, mutta nämä ovat niitä asioita, joista maksaa mielellään. 

Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaiaamuna heräsin aamulla jo ennen herätystä jännittävissä tunnelmissa: tänään synnytetään! 

Mieheni sisko tuli sovittuun aikaan hoitamaan esikoisen koulukyydit ja kaitsemaan 3-vuotiastamme, ja lopulta me pääsimme lähtemään sairaalaan kahdeksan aikoihin. Oli aika epätodellinen olo marssia sairaalan ovista sisään ilman supistuksen supistusta – aiemmin kun olen lähtenyt synnyttämään roikkuen hampaistani ovenkahvassa (kätilön sanavalinta, kun esikoista odottaessa emmin milloin kannattaisi lähteä sairaalaan). 

Sairaalaan päästyämme täytimme ensin kunnioitettavan nivaskan lomakkeita, jonka jälkeen sain kuvallisen henkilötietorannekkeen. Sieltä meidät ohjattiin suoraan synnytyssaliin, jossa vaihdoin päälleni legendaarisen sairaalakaavun ja pääsin käyrille. Samalla laitettiin myös IV (onko se suomeksi kanyyli?) ja aloitettiin ensin nesteytys, myöhemmin tilalle tulisi supistukset laukaiseva oksitosiini. Valmisteluihin kuului myös lopulta monta tuntia kestävä huolellinen kysymyspatteriston läpikäynti (en oikeasti käsitä minkä määrän kysymyksiä sairaanhoitaja kysyi!).

Suunnitelma oli se, että sairaanhoitaja laittaisi nesteytyksen jälkeen oksitosiinitipan alulle, ja noin tunti sen jälkeen oma synnytyslääkärini tulisi klinikalta puhkaisemaan kalvot, jotta supistukset saataisiin kunnolla käyntiin.

Vain kuinkas sitten kävikään… 

Aloin vähän ihmetellä, mikä valmisteluissa kesti niin kauan. Kului tunti-pari, eikä mitään varsinaisesti tapahtunut. Oksitosiinitippaa ei koskaan laitettu, ja sairaanhoitaja kävi tutkailemassa vauvan sydänkäyrää otsa rypyssä. Lopulta hän totesi, että tippaa ei voida laittaa, sillä vauvan sydänkäyrä on hälyttävän tasainen. Hoitajat halusivat nähdä sydänäänissä vaihtelua ja sykkeen kohoamisia, joka kertoisi siitä että vauva voi hyvin. Sen sijaan vauvamme sydänkäyrässä ei ollut mitään vaihtelua, paitsi silloin kun satuin saamaan spontaaneja supistuksia – silloin sydänäänet romahtivat alas. Sairaanhoitaja alkoi antaa minulle kovemmalla syötöllä nesteitä, käänsi minut vasemmalle kyljelleni ja alkoi antaa maskilla lisähappea. Odottelimme, jos nämä toimenpiteet saisivat vauvan sykkeet nousuun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. 

Tämän jälkeen oman lääkärini kollega tuli huoneeseen aikomuksenaan puhkaista lapsivedet. Olin helpottunut; vihdoinkin saataisiin homma käyntiin! Edellisen viikon klinikkakäynnillä kaikki oli näyttänyt lupaavalta. 

Taas kuitenkin tuli kapuloita rattaisiin, sillä kohdunkaulani oli päättänyt vetäytyä niin ylös, että lääkäri ei yltänyt puhkaista kalvoja. Kaikesta päätellen vauva oli vaihtanut asentoa niin, että edellisen viikon statuksesta oli otettu takapakkia.

Seuraavaksi paikalle kutsuttiin ultrateknikko varmistamaan, onko vauvalla kaikki ihan ok. Tämä oli pisin ultra ikinä: kivikasvoinen miesteknikko teki tutkimusta varmaan 45 minuuttia sanaakaan sanomatta. Hän saattoi pitää laitetta samassa kohdassa monta minuuttia ilmeenkään värähtämättä. Tässä kohdassa aloin jo huolestua – mikä pikkuisellani on hätänä?

Piinallisen odotuksen jälkeen oma lääkärini saapui vihdoin paikalle. 

Ultrassa oli mitattu vauvan liikkeitä ja hengitystä, ja vauva oli saanut tästä pisteitä 4/8. Tämä sekä sydänkäyrä kertoivat lääkärille, että vauvalla on joku hätänä. Hän alkoi epäillä, että vauva on kiertynyt niin pahasti napanuoraan, että voi huonosti jo ihan lepotilassa kohdussa. Supistuksia hän ei selvästikään kestänyt (niitä tuli nyt spontaanisti jo 8 minuutin välein, ja joka kerta sydänäänet romahtivat). Käytännössä vauva siis viesti, että hänellä on hätä ja hän haluaa ulos, mutta synnytyksen käynnistäminen ei tulisi kysymykseen.

Lääkäri sanoi, että oksitosiini ei missään tapauksessa tule enää kyseeseen, ja voisimme koittaa vielä toisen kerran puhkaista kalvot ja katsoa miten vauva siihen reagoi. Tässä kuitenkin olisi se riski, että vauvan sydänäänet romahtavat niin alas, että tulos olisi hätäsektio (jossa minut siis nukutettaisiin eikä mies pääsisi mukaan). Toinen vaihtoehto oli tehdä suunniteltu sektio heti, kun leikkaussali vapautuu. 

Oloni alkoi olla jo ihan surrealistinen. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Olen aina pelännyt sektiota ja oikeastaan ajatusta mistä tahansa leikkauksesta aivan suunnattomasti. Lääkäri ja hoitajat jättivät meidät puntaroimaan vaihtoehtoja mieheni kanssa. 

Kahdestaan jäätyämme itku otti vallan. Pelotti vauvan puolesta, ja vähän omastakin. Leikkaus on aina iso operaatio mihin liittyy omat riskinsä. Samalla tajusin myös sen mikä tilanteessa ahdisti ehkä eniten: olin koko päivän kokenut olevani vain objekti erilaisille toimenpiteille, jotka seurasivat toisiaan. En enää voinut edes haaveksia aktiivisen synnyttäjän roolista, jossa saisin itse edes jollain tasolla vaikuttaa asioihin. Samalla tiesin, että ainoa ja paras vaihtoehto vauvalle olisi suunniteltu sektio, ja mies oli tästä kanssani ihan samaa mieltä. En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos olisin itsepäisyyttäni valinnut väkisin yrittää alatiesynnytystä, ja siinä sitten tapahtuisi vauvalle jotain.

Äkkiä huomasin allekirjoittavani paperin, jossa annan synnytyslääkärilleni suostumuksen leikata minut. Hoitajat valmistelivat minut leikkaukseen, ja sitten sitä oltiinkin jo matkalla saliin. Mies jäi odottamaan huoneeseen, kun minut kärrättiin leikkaussaliin.

Salissa oli tungosta.

Anestesialääkäri laittoi pikaisesti spinaalin samalla kun synnytyslääkärini piteli minua kädestä ja kertoi mitä ympärillä tapahtuu. Spinaalin vaikutus hyökyi voimalla päälle niin, että henki meinasi salpautua ja pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi ylitseni. Anestesialääkäri vakuutteli sen menevän pian ohi, ja niin se menikin. Mieheni pyydettiin sisään. Anestesialääkäri jutteli kepeästi Suomen ja Ruotsin välisistä ”kaljaristeilyistä”, joilla oli ollut aikoinaan Euroopan-matkallaan. Minä mietin, jokohan siellä kohta aloiteltaisiin, kun samalla verhon takaa kuului käsky ottaa kamera esiin. 

Vauva oli siis jo ulkona! 

(Se mitä en tässä tiennyt, oli se, että tässä kohtaa yksi lääkäreistä istui päälläni auttamassa jumiin jäänyttä poikaa maailmaan.)

Lääkärini totesi heti, että eipä ihme että pojulla oli ollut tukalat oltavat – napanuora oli monta kierrosta tiukasti kaulan ympärillä, ja sitä kiskottiin kahden lääkärin voimin pois. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua kuulin ensimmäiset parkaisut, jotka kuitenkin loppuivat lyhyeen. Vauva ei hengittänyt, ja keuhkoista imettiin jonkin aikaa kamaa pois, jotta pikkuisemme saisi kunnolla henkeä. 

Hetken kuluttua mieheni sai käärön syliinsä, ja ilmoitti tämän näyttävän prikulleen isosiskoltaan – mustatukkainen pieni eskimovauva, jolla oli isänsä vinohkot silmät. 

Pikaisen kuvan ja onnittelusuukon jälkeen mieheni lähti vauvan ja neonatal-lääkärin kanssa suuntaamaan kohti vauvalaa. Neonatal-lääkäri paljastuikin tässä kohtaa viimevuotisen oppilaani äidiksi, ja heti tuli luottavaisempi olo. (Jälkikäteen kuulin, että vauvan hengitysteitä oli vielä imetty tyhjäksi pitkään, ja happisaturaatioarvot olivat todella matalat. Tästä minulla ei onneksi ollut harmainta aavistusta, sillä oksensin sisuskalujani pihalle seuraavat kahdeksan tuntia lääketokkuran ansiosta. En saanut edes jääpaloja pysymään sisällä.)

Sairaalassa olimme lopulta maanantaista torstaihin.

Olo oli toki fyysisesti aika karsea, mutta eniten kirveli oma avuttomuus. Olin kiinni niin monissa letkuissa ja härpäkkeissä, että sekosin laskuissa. Oli sydänäänimonitoria, verenpainemittaria, katetria, tippaa ja jos jonkinlaista ranneketta, jaloissa veritulppia ehkäisevät kompressiosäärystimet. Tarvitsin apua jo siihen, että sain puhelimen lataukseen. Katselin vierestä, kun joku toinen vaihtoi vauvan vaipat ja vaatteet, ja jouduin soittamaan apua jotta saisin vauvan kehdostaan rinnalle.

Tapasin poikamme oikeastaan vasta tiistaiaamuna, kun en ollut enää ihan pihalla. Itkuhan siinä taas tuli. Harmitti niin kamalasti, että kaikki meni ihan päinvastoin kuin olisin toivonut. Toki päällimmäisenä oli helpotus siitä, että pienokaisellamme oli kaikki lopulta hyvin. Luojan kiitos vauva oli saanut olla yön vauvalassa oman hoitajansa hoivissa, en olisi ikinä selvinnyt ensimmäisestä yöstä omin avuin. Meistä pidettiin onneksi hirmu hyvää huolta.

Täällä sitä on nyt totuteltu elämään kolmen lapsen äitinä.

Isosiskot ovat veljestä niin hurmaantuneita, etteivät malttaneet ensimmäisenä iltana mennä nukkumaan ollenkaan, vaan kävivät noin kymmenen kertaa suukottamassa veikalle hyvää yötä. 🙂

Minä taas olen joutunut opettelemaan sitä, etten tee yhtään mitään. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät niin, etten saanut nostaa mitään vauvaa painavampaa puhumattakaan kotitöistä. Onneksi perhe ja ystävät ovat olleet auttamassa arjen pyörittämisessä (miehen sisko on hoitanut esikoisen koulukyydit, ja ystävät ovat tuoneet ruokaa jottei minun tarvitsisi kokata). En itse varmaankaan ole onnistunut kovin hyvin lepäämisessä, koska en kestä katsella kodin sekamelskaa. Olen uskotellut itselleni, ettei tiskien tai pyykkien laitto niin kovin raskas homma ole, ja sitten huomannut jälkikäteen, ettei ehkä olisi pitänyt. Vaikeinta tässä on ollut yrittää levätä laakereillaan ja olla tekemättä mitään, ja yrittää itsekin itku kurkussa selittää itkevälle kolmevuotiaalle sitä, miksi äiti ei voi nostaa häntä syliin. 

Alunperin olin suunnitellut meneväni 2 viikon päästä synnytyksestä töihin (siis tänään tiistaina), mutta nyt otan suosiolla sen 6 viikkoa vapaaksi. Toipuminen on sujunut nyt jo ihan mukavasti, ja sain lääkäriltä luvan ajaa autoa ja nostaa vauvaa turvakaukalossa. Mikä ihana tunne, kun ei enää tarvitse henkilökohtaista kuskia joka paikkaan!

On ollut ihanaa vaipua siihen vauvakuplaan, jossa koko ulkomaailma unohtuu. Voi vaan katsella pientä nukkuvaa nyyttiä ja nuuhkia huumaavaa vauvantuoksua.

Tunnit kuluvat, eikä mihinkään ole kiire.