PÄIVÄ, JONA KAIKKI MUUTTUI

IMG_20160825_073746.jpg

Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaiaamuna heräsin aamulla jo ennen herätystä jännittävissä tunnelmissa: tänään synnytetään! 

Mieheni sisko tuli sovittuun aikaan hoitamaan esikoisen koulukyydit ja kaitsemaan 3-vuotiastamme, ja lopulta me pääsimme lähtemään sairaalaan kahdeksan aikoihin. Oli aika epätodellinen olo marssia sairaalan ovista sisään ilman supistuksen supistusta – aiemmin kun olen lähtenyt synnyttämään roikkuen hampaistani ovenkahvassa (kätilön sanavalinta, kun esikoista odottaessa emmin milloin kannattaisi lähteä sairaalaan). 

Sairaalaan päästyämme täytimme ensin kunnioitettavan nivaskan lomakkeita, jonka jälkeen sain kuvallisen henkilötietorannekkeen. Sieltä meidät ohjattiin suoraan synnytyssaliin, jossa vaihdoin päälleni legendaarisen sairaalakaavun ja pääsin käyrille. Samalla laitettiin myös IV (onko se suomeksi kanyyli?) ja aloitettiin ensin nesteytys, myöhemmin tilalle tulisi supistukset laukaiseva oksitosiini. Valmisteluihin kuului myös lopulta monta tuntia kestävä huolellinen kysymyspatteriston läpikäynti (en oikeasti käsitä minkä määrän kysymyksiä sairaanhoitaja kysyi!).

Suunnitelma oli se, että sairaanhoitaja laittaisi nesteytyksen jälkeen oksitosiinitipan alulle, ja noin tunti sen jälkeen oma synnytyslääkärini tulisi klinikalta puhkaisemaan kalvot, jotta supistukset saataisiin kunnolla käyntiin.

Vain kuinkas sitten kävikään… 

Aloin vähän ihmetellä, mikä valmisteluissa kesti niin kauan. Kului tunti-pari, eikä mitään varsinaisesti tapahtunut. Oksitosiinitippaa ei koskaan laitettu, ja sairaanhoitaja kävi tutkailemassa vauvan sydänkäyrää otsa rypyssä. Lopulta hän totesi, että tippaa ei voida laittaa, sillä vauvan sydänkäyrä on hälyttävän tasainen. Hoitajat halusivat nähdä sydänäänissä vaihtelua ja sykkeen kohoamisia, joka kertoisi siitä että vauva voi hyvin. Sen sijaan vauvamme sydänkäyrässä ei ollut mitään vaihtelua, paitsi silloin kun satuin saamaan spontaaneja supistuksia – silloin sydänäänet romahtivat alas. Sairaanhoitaja alkoi antaa minulle kovemmalla syötöllä nesteitä, käänsi minut vasemmalle kyljelleni ja alkoi antaa maskilla lisähappea. Odottelimme, jos nämä toimenpiteet saisivat vauvan sykkeet nousuun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. 

Tämän jälkeen oman lääkärini kollega tuli huoneeseen aikomuksenaan puhkaista lapsivedet. Olin helpottunut; vihdoinkin saataisiin homma käyntiin! Edellisen viikon klinikkakäynnillä kaikki oli näyttänyt lupaavalta. 

Taas kuitenkin tuli kapuloita rattaisiin, sillä kohdunkaulani oli päättänyt vetäytyä niin ylös, että lääkäri ei yltänyt puhkaista kalvoja. Kaikesta päätellen vauva oli vaihtanut asentoa niin, että edellisen viikon statuksesta oli otettu takapakkia.

Seuraavaksi paikalle kutsuttiin ultrateknikko varmistamaan, onko vauvalla kaikki ihan ok. Tämä oli pisin ultra ikinä: kivikasvoinen miesteknikko teki tutkimusta varmaan 45 minuuttia sanaakaan sanomatta. Hän saattoi pitää laitetta samassa kohdassa monta minuuttia ilmeenkään värähtämättä. Tässä kohdassa aloin jo huolestua – mikä pikkuisellani on hätänä?

IMG_20160826_102215.jpg

Piinallisen odotuksen jälkeen oma lääkärini saapui vihdoin paikalle. 

Ultrassa oli mitattu vauvan liikkeitä ja hengitystä, ja vauva oli saanut tästä pisteitä 4/8. Tämä sekä sydänkäyrä kertoivat lääkärille, että vauvalla on joku hätänä. Hän alkoi epäillä, että vauva on kiertynyt niin pahasti napanuoraan, että voi huonosti jo ihan lepotilassa kohdussa. Supistuksia hän ei selvästikään kestänyt (niitä tuli nyt spontaanisti jo 8 minuutin välein, ja joka kerta sydänäänet romahtivat). Käytännössä vauva siis viesti, että hänellä on hätä ja hän haluaa ulos, mutta synnytyksen käynnistäminen ei tulisi kysymykseen.

Lääkäri sanoi, että oksitosiini ei missään tapauksessa tule enää kyseeseen, ja voisimme koittaa vielä toisen kerran puhkaista kalvot ja katsoa miten vauva siihen reagoi. Tässä kuitenkin olisi se riski, että vauvan sydänäänet romahtavat niin alas, että tulos olisi hätäsektio (jossa minut siis nukutettaisiin eikä mies pääsisi mukaan). Toinen vaihtoehto oli tehdä suunniteltu sektio heti, kun leikkaussali vapautuu. 

Oloni alkoi olla jo ihan surrealistinen. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Olen aina pelännyt sektiota ja oikeastaan ajatusta mistä tahansa leikkauksesta aivan suunnattomasti. Lääkäri ja hoitajat jättivät meidät puntaroimaan vaihtoehtoja mieheni kanssa. 

Kahdestaan jäätyämme itku otti vallan. Pelotti vauvan puolesta, ja vähän omastakin. Leikkaus on aina iso operaatio mihin liittyy omat riskinsä. Samalla tajusin myös sen mikä tilanteessa ahdisti ehkä eniten: olin koko päivän kokenut olevani vain objekti erilaisille toimenpiteille, jotka seurasivat toisiaan. En enää voinut edes haaveksia aktiivisen synnyttäjän roolista, jossa saisin itse edes jollain tasolla vaikuttaa asioihin. Samalla tiesin, että ainoa ja paras vaihtoehto vauvalle olisi suunniteltu sektio, ja mies oli tästä kanssani ihan samaa mieltä. En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos olisin itsepäisyyttäni valinnut väkisin yrittää alatiesynnytystä, ja siinä sitten tapahtuisi vauvalle jotain.

Äkkiä huomasin allekirjoittavani paperin, jossa annan synnytyslääkärilleni suostumuksen leikata minut. Hoitajat valmistelivat minut leikkaukseen, ja sitten sitä oltiinkin jo matkalla saliin. Mies jäi odottamaan huoneeseen, kun minut kärrättiin leikkaussaliin.

IMG_20160828_104604.jpg

Salissa oli tungosta.

Anestesialääkäri laittoi pikaisesti spinaalin samalla kun synnytyslääkärini piteli minua kädestä ja kertoi mitä ympärillä tapahtuu. Spinaalin vaikutus hyökyi voimalla päälle niin, että henki meinasi salpautua ja pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi ylitseni. Anestesialääkäri vakuutteli sen menevän pian ohi, ja niin se menikin. Mieheni pyydettiin sisään. Anestesialääkäri jutteli kepeästi Suomen ja Ruotsin välisistä ”kaljaristeilyistä”, joilla oli ollut aikoinaan Euroopan-matkallaan. Minä mietin, jokohan siellä kohta aloiteltaisiin, kun samalla verhon takaa kuului käsky ottaa kamera esiin. 

Vauva oli siis jo ulkona! 

(Se mitä en tässä tiennyt, oli se, että tässä kohtaa yksi lääkäreistä istui päälläni auttamassa jumiin jäänyttä poikaa maailmaan.)

Lääkärini totesi heti, että eipä ihme että pojulla oli ollut tukalat oltavat – napanuora oli monta kierrosta tiukasti kaulan ympärillä, ja sitä kiskottiin kahden lääkärin voimin pois. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua kuulin ensimmäiset parkaisut, jotka kuitenkin loppuivat lyhyeen. Vauva ei hengittänyt, ja keuhkoista imettiin jonkin aikaa kamaa pois, jotta pikkuisemme saisi kunnolla henkeä. 

Hetken kuluttua mieheni sai käärön syliinsä, ja ilmoitti tämän näyttävän prikulleen isosiskoltaan – mustatukkainen pieni eskimovauva, jolla oli isänsä vinohkot silmät. 

Pikaisen kuvan ja onnittelusuukon jälkeen mieheni lähti vauvan ja neonatal-lääkärin kanssa suuntaamaan kohti vauvalaa. Neonatal-lääkäri paljastuikin tässä kohtaa viimevuotisen oppilaani äidiksi, ja heti tuli luottavaisempi olo. (Jälkikäteen kuulin, että vauvan hengitysteitä oli vielä imetty tyhjäksi pitkään, ja happisaturaatioarvot olivat todella matalat. Tästä minulla ei onneksi ollut harmainta aavistusta, sillä oksensin sisuskalujani pihalle seuraavat kahdeksan tuntia lääketokkuran ansiosta. En saanut edes jääpaloja pysymään sisällä.)

 

IMG_20160829_102758.jpg

Sairaalassa olimme lopulta maanantaista torstaihin.

Olo oli toki fyysisesti aika karsea, mutta eniten kirveli oma avuttomuus. Olin kiinni niin monissa letkuissa ja härpäkkeissä, että sekosin laskuissa. Oli sydänäänimonitoria, verenpainemittaria, katetria, tippaa ja jos jonkinlaista ranneketta, jaloissa veritulppia ehkäisevät kompressiosäärystimet. Tarvitsin apua jo siihen, että sain puhelimen lataukseen. Katselin vierestä, kun joku toinen vaihtoi vauvan vaipat ja vaatteet, ja jouduin soittamaan apua jotta saisin vauvan kehdostaan rinnalle.

Tapasin poikamme oikeastaan vasta tiistaiaamuna, kun en ollut enää ihan pihalla. Itkuhan siinä taas tuli. Harmitti niin kamalasti, että kaikki meni ihan päinvastoin kuin olisin toivonut. Toki päällimmäisenä oli helpotus siitä, että pienokaisellamme oli kaikki lopulta hyvin. Luojan kiitos vauva oli saanut olla yön vauvalassa oman hoitajansa hoivissa, en olisi ikinä selvinnyt ensimmäisestä yöstä omin avuin. Meistä pidettiin onneksi hirmu hyvää huolta.

IMG_20160828_145853.jpg

Täällä sitä on nyt totuteltu elämään kolmen lapsen äitinä.

Isosiskot ovat veljestä niin hurmaantuneita, etteivät malttaneet ensimmäisenä iltana mennä nukkumaan ollenkaan, vaan kävivät noin kymmenen kertaa suukottamassa veikalle hyvää yötä. 🙂

Minä taas olen joutunut opettelemaan sitä, etten tee yhtään mitään. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät niin, etten saanut nostaa mitään vauvaa painavampaa puhumattakaan kotitöistä. Onneksi perhe ja ystävät ovat olleet auttamassa arjen pyörittämisessä (miehen sisko on hoitanut esikoisen koulukyydit, ja ystävät ovat tuoneet ruokaa jottei minun tarvitsisi kokata). En itse varmaankaan ole onnistunut kovin hyvin lepäämisessä, koska en kestä katsella kodin sekamelskaa. Olen uskotellut itselleni, ettei tiskien tai pyykkien laitto niin kovin raskas homma ole, ja sitten huomannut jälkikäteen, ettei ehkä olisi pitänyt. Vaikeinta tässä on ollut yrittää levätä laakereillaan ja olla tekemättä mitään, ja yrittää itsekin itku kurkussa selittää itkevälle kolmevuotiaalle sitä, miksi äiti ei voi nostaa häntä syliin. 

Alunperin olin suunnitellut meneväni 2 viikon päästä synnytyksestä töihin (siis tänään tiistaina), mutta nyt otan suosiolla sen 6 viikkoa vapaaksi. Toipuminen on sujunut nyt jo ihan mukavasti, ja sain lääkäriltä luvan ajaa autoa ja nostaa vauvaa turvakaukalossa. Mikä ihana tunne, kun ei enää tarvitse henkilökohtaista kuskia joka paikkaan!

On ollut ihanaa vaipua siihen vauvakuplaan, jossa koko ulkomaailma unohtuu. Voi vaan katsella pientä nukkuvaa nyyttiä ja nuuhkia huumaavaa vauvantuoksua.

Tunnit kuluvat, eikä mihinkään ole kiire.

Kommentit (15)
  1. Paaaaljon onnea ihanasta kääröstä koko perheelle – ja hienoa, että kaikki meni lopulta hyvin <3

    Voin samaistua noihin kaikkiin fiiliksiin!!! Silva syntyi sektiolla, kun kääntyi n. kaksi viikkoa ennen syntymäänsä perä-jalkatarjontaan. Toivoin, oikein odotin, ns perinteistä synnytystä ja rukoilin viimeiseen asti, että kääntyy takaisin, sillä pelkäsin h-u-l-l-u-n-a leikkausta HEREILLÄ, huh! Pääasia kuitenkin on, että vauva saadaan hyvinvoivana ulos, millään muulla ei ole väliä - ei edes äidin peloilla 😉 <3 Meillä leikkauksen aikana selvisi, että mulla on ns sydämenmuotoinen kohtu ja tila oli loppunut sitten alhaalla kesken; "vähän" vikat viikot närästi, kun vauvan pää on käytännöllisesti katsottuna mahalaukussa - tosin ei ollut vauvallakaan helppoa, yksi minivarpas ihan vinossa, mutta oikeni onneksi nopeasti! 😀

    Nauttikaahan koko perhe <3

    Terkuin,
    Sanna

    Ps. Täällä päässä Gdanskin matka sujui upeasti ja teki hyvää kyllä!:)

    1. Pakko lisätä vielä, että en siis ihan kaikkiin fiiliksiin voikaan samaistua; meillä tyttö oli heti virkeä ja pirteä ,MUTTA SIIS NOIHIN KAIKKIIN SEKTIOON LIITTYVIIN FIILIKSIIN JA JÄLKITUNNELMIIN TARKOITIN! 🙂 <3

    2. Just noin sen itsekin ajattelin, mun peloilla ei loppupeleissä ole väliä kunhan vauva saadaan turvallisesti ulos. Varmasti on ollut piinallista tietää sektiosta etukäteen! Tavallaan armollista, etten osannut odottaa sitä etukäteen sairaalaan mennessä, olisi varmasti hermostuttanut enemmän etukäteen. Toki se päätös tuli aika shokkina mutta loppu hyvin!  

      Kiva kuulla että reissu sujui hienosti! 🙂

      1. Oli se, täälläkin itkettiin, että miks just mulle käy näin, kun mä en yhtään edes jännitä, saati pelkää, sitä perinteistä synnytystä, mutta leikkausta pelkään tosissani!!

        Ja parkusin sitäkin et ”Nyt multa varastetaan se synnytyskokemus, jonka haluan!” Miehinen paniikkinäkökulma oli kesken mun vuolaan itkukonsertin ”Ei se mitään, tehdään sit toinen” Haha. Naisen itku on siis miehelle kovapaikka 😀 Mä kyl ite totesin, että koitetaan nyt eka tästä yhdestäkin selvitä 😀

        Ja siis loppujenlopuksi meille tuli sitten kiireellinen sektio (piti vasta seuraavana päivänä mennä sopimaan sitä sektioaikaa), kun lähdettiin hakemaan postiin saapuneita vaunuja, päädyttiinkin tyksiin hakemaan vauva, kun supistukset alkoi ja vedet meni. Mut parempi oli tosiaan se, että varsinainen h-hetki pääsi yllättämään ja nukuin synnytyspäivää edeltävän yön kuin tukki. 🙂

  2. Oli se aika hurja päivä, vähän aikaa kesti että pää ehti mukaan. Kiitos onnitteluista! 🙂 <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *