Yksi ehdottomista Sedona-suosikeistani on Bell Rock, joka kohoaa korkeuksiin ihan tien 179 varrella. Yleensä ajan Sedonaan nimenomaan tien 179 kautta, koska sen maisemareitti yksinkertaisesti on henkeäsalpaavan kaunis. Siinä kohtaa ei edes haittaa, että matkaan menee vähän kauemmin. Tässä maastossa olen viimeksi haikkaillut pari vuotta sitten, kun vietimme tyttöjen ja äitini kanssa naisten lomaviikkoa näissä maisemissa. Silloin työntelimme tosin pikkutypyjä rattaissa, kun silloin 1- ja 3-vuotiaat eivät olisi jaksaneet koko reissua jalan. Tällä kertaa päätimme uhmata kohtaloa ja jaksaa patikoida ihan omin jaloin. Beanilla alkoi kävely hiertää suunnilleen siinä kohdassa, kun parkkipaikka oli vielä näkyvissä (taisi kuitenkin olla enemmän psykologista kuin fyysistä vaivaa)… Siispä pappa sai yhden lisäpunnuksen olkapäilleen. Onneksi muutamat juoma- ja evästauot helpottivat edes vähän matkantekoa, vaikka sää oli jälleen armottoman kuuma. 

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta itse pidän melkein Sedonasta enemmän kuin isosiskostaan Grand Canyonista. Grand Canyonille ei aja näistä maisemista kuin reilu puolitoista tuntia, ja toki kanjoni on todella majesteetillinen näky. Silti se jäi itselleni ainakin jotenkin etäiseksi; jäi tunne, että maisema oli kuin kaunis maalaus, jota tarkastelin etäisyyden päästä. Sen sijaan Sedonan maisemassa on itse sisällä, ja vuorten mittasuhteet voi kokea paljon konkreettisemmin. On jotenkin oudolla tavalla rauhoittavaa kokea oma pienuus ja mitättömyys tämän kaiken keskellä, kun tietää, että nämä vuoret ovat olleet olemassa jo paljon ennen kuin Tyrannosaurus Rexistä oli aavistustakaan.

Papan pikku kyytiläinen pysyi hyvin kyydissä.

Näitä kuvia katsellessa on pakko sanoa, että olemme kyllä tyttöjen kanssa tosi onnekkaita, kun saamme jakaa näitä itselle tärkeitä paikkoja perheen kanssa. Monesti ulkomailla asuessa iskee haikeus siitä, että haluaisi näyttää jonkun itselle rakkaan paikan jollekin tietylle ystävälle tai perheenjäsenelle. Olemme näiden kolmen ulkomailla asutun vuoden aikana saaneet vierailla puolin ja toisin, mikä on äärettömän arvokasta. Tiedän suomalais-amerikkalaisia pariskuntia ja perheitä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta matkustella Atlantin väliä välttämättä vuosikausiin. Toivon, että vanhempani ja sisarukseni pääsevät syksyn ja talven aikana katsomaan uutta tulokastamme, ennen kuin poju kasvaa kovin isoksi. Ainakin siskoni on jo kovasti tehnyt matkasuunnitelmia loka-marraskuulle, joten pidetään peukkuja! 

Sedonasta on tullut perheemme vakiolomakohde: se sijaitsee vuorilla, noin parin tunnin ajomatkan päässä Phoenixista. Eksotiikkaa tuovat punaiset kalliovuoret upeine haikkaus- ja ulkoilumahdollisuuksineen, joita ainakaan näin kesäkuumalla ei kaupungin sykkeestä löydä (Sedonan korkeuksissa kun lämpötila laskee noin kymmenen astetta). Kun ensimmäinen resort-viikko kului uima-altaalla löhöillen, kirjoja lukien ja hyvää ruokaa syöden, niin tämä viikko onkin sitten otettu enemmän ulkoiluaktiviteettien kannalta. Kotona asteita oli 45, täällä korkeuksissa taas huomattavasti inhimillisemmät 35 – mikä tarkoittaa sitä, että ulkona pystyy tekemään paljon enemmän. Siispä olemme joka aamu startanneet lähestulkoon suoraan aamupalalta liikenteeseen koluten erilaisia patikointimaastoja ja luonnonpuistoja. 

On yksi asia, joka on vienyt sydämeni täysin Yhdysvalloissa asuessa. Ja se on luonnon ja maisemien vaihtelevuus. Suomen luonto on järvineen ja kaikessa vihreydessään toki lähellä sydäntä, mutta täällä näkee sellaisia luonnonmuodostelmia ja -ilmiöitä mihin ei osaa mitenkään edes varautua. Vaikka Sedonassa on käytykin jo monen monituista kertaa, silti punaiset vuoret ja massiiviset puut ovat joka kerta henkeäsalpaava näky. Vuoretkin vaihtavat väriä vuorokaudenajan sekä säätilan mukaan – vähän kuin meri, jonka sävyt muuttuvat eri valossa pehmeistä pastelleista tylyn tummanharmaaksi tai houkuttelevan turkoosinsiniseksi. 

Ensimmäisen aamun kohde oli Crescent Moon Ranch, jota voisi kuvailla metsäiseksi luonnonpuistoksi vuorten välissä. Alueella on iso picnic-alue, jonka luota lähtee useita patikointipolkuja metsän läpi kallioille. Matkan varrella on uskomattoman kirkasvetinen joki, jossa on ihanaa käydä pulahtamassa paahteisena kesäpäivänä. Joelta on upeat näkymät Cathedral Rockille (ylempänä kuvassa), jossa kävimme kolmantena päivänä ihailemassa näköaloja vähän ylempää käsin. Päiväretkelle pakattiin mukaan siis uimakamat sekä Viisikko-tyyliin maittava picnic-lounas. Onneksi saavuimme alueelle ajoissa, nimittäin parkkipaikat täyttyivät sillä vauhdilla, että puoliltapäivin alue jouduttiin sulkemaan tylysti ulkopuolelle kertyneeltä autojonolta. 

Punaruskea kalliopohja vääristää veden värin tunkkaiseksi, mutta vesi oli oikeasti todella kirkasta ja ihanan vilpoisaa! On kyllä hauskaa, kun nämä Arizonan tytöt ovat oppineet niin nuorena uimaan: viisivuotias ui jo omillaan ihan täyttä päätä, ja kolmevuotiaskin pärjää jo hienosti ilman kellukkeita äidin haukansilmän alla. Mummin uimakoululla lienee jonkin verran osuutta asiaan…

Reitin varrella oli pakko pysähtyä usemmankin kerran viilentymään joessa, vaikka varsinaiset uinnit olikin jo suoritettu lounaan yhteydessä. Onneksi korkeat puut toivat edes vähän suojaa auringon paahteelta!

Kuumuudessa haikkaaminen tuo kyllä omanlaisensa erityishaasteet sille onnekkaalle, joka sattuu olemaan 8. kuulla raskaana näissä helteissä… Olo on kirjaimellisesti hetkittäin aika raskas, ja vaikka askel kulkee, niin välillä on pakko pysähdellä vauvan laskeutuessa vähän liian alas (fellow moms, tiedätte sen tunteen kun joku tökkii sukkapuikolla tiedätte-kyllä-minne). Pitkän lenkin jälkeen huomaa yleensä, että pohkeita ja jalkateriä kiristää ikäväntuntuisesti, samoin sormet ovat saattaneet muuttua bratwursteiksi eikä rystysiä enää erota pullataikinan näköisistä kämmenselistä. Kaikkein turhauttavinta on kuitenkin se, kun oma olo on periaatteessa ihan hyvä ja teoriassa jaksaisi auttaa reppujen (ja toisinaan lastenkin) kantamisessa, mutta kevyetkin kantamukset saavat helposti aikaan supistelua. Täällä vuoristossa joudun olemaan valitettavasti sen kanssa hyvin varovainen, sillä a) korkeusero ja ilmanpaineen vaihtelut laukaisevat supistukset helposti, sekä b) sairaalaan on pikkaisen liian pitkä matka (ja ainoastaan yksi vuoristotie). Siispä nesteytyksen ja levon kanssa pitää oikeasti olla tarkkana niinä päivinä, kun tulee liikuttua ulkona. Keskipäivän olemmekin yleensä viettäneet suosiolla siestaa, ja päiväunia on kyllä lasten lisäksi tainnut nukkua muutama muukin…