ALWAYS APOLOGIZE TO THE FLOWERS
”Äiti, tästä tulee hyvä päivä!” totesi viisivuotias nimipäiväsankari. Pääni on kuin Haminan kaupunki huonosti nukuttujen öiden jälkeen, mutta tyttöjen iloinen lörpötys saa hymyn huulille.
Laahustan tukka pörrössä ja silmät unihiekassa alakertaan vain huomatakseni, että jääkaapissa on pelkkä valo. Aamupalaksi teen viimeisistä kananmunista grandpan salaisella reseptillä lettuja, jotka syödään pelkällä sokerilla ja jääkaapin perukoilta löydetyllä puolukkahillolla.
Aamupalan jälkeen luemme sohvalla Nonista ja Ukosta mummin peittoon kääriytyneenä. Pikku-V tilaa hovikampaajaltaan kruunuletin, Bean saa Anna-letit.
Laiskan aamun jälkeen lopulta pukeudumme ja hurautamme läheiselle ulkoilualueelle nauttimaan auringonpaisteesta ja luonnosta.
Todellinen prinsessa ei lähde minnekään ilman päivänvarjoaan… Pitkospuut kuljettavat meidät metsän läpi aina Aurinkopolulle kallioisiin maisemiin.
”Äiti kato mikä ihana maisema! Tuolla on mun lempikukka! Kato mikä ihana heppa!”
Kangasmetsän tuoksu vie lapsuuteen. Muistelen Ukilta opittujen kasvien nimiä. Kerron tytöille myrkyllisestä kielosta, lehmien suosikista apilasta ja luonnon omasta laastarista ratamosta. Opastan tunnistamaan nokkosen, etteivät pienet pallerojalat loukkaisi itseään pitkospuille kurottuviin sahalaitaisiin lehtiin.
Kohta kuulen edelläni tepastelevan kohteliaan metsävieraan juttelevan kasveille niitä hipaistessaan: ”Anteeksi Hella Kukka…”
En voi käsittää, että lapset muistavat rannan laavun viime kesältä.
”Äiti, täällä me käytiin Elian ja Noelin kanssa!”
Naurahdan ääneen muistellessani epäonnista makkaranpaistoreissua, kun emme naisissa saaneet notskia syttymään, ja jouduimme paistamaan makkarat mummilan uunissa… (Edelleen syytämme tuulista säätä ja liian isoja puita…)
”Me syötiin marshmallows! Ja mun ja Noelin kädet oli ihan klähmässä!”
Käväisemme rannassa kurkkimassa kaloja laiturilta. Laituri on edelleen ihan linnunkakassa, ihan kuin viimekin kesänä. Se ei pieniä retkeilijöitä haittaa, vaan kirvoittaa spontaanin laulun:
”Meillä on kotona pöntössä vettä / sinne kun ponnistaa; ai että! / Kakkaa lumella, kakkaa lumella, kakkaa kakkaa kakkaa lumella….”
Pikku-V:tä katsoessa tuntuu välillä kuin katselisin 22 vuoden taakse omiin lapsuusmuistoihini. Hän laulaa ja lörpöttää lakkaamatta, ja tekee itselleen vaikka kivestä kaverin. Hän on facepalmauksen mestari ja suhtautuu kaikkeen liioitellun dramaattisesti (hyvässä ja pahassa). Elämä on hänelle musikaali: aina on sopiva hetki tanssia ja laulaa. Vaikka sitten Rantasipin kanootissa, joka on tukevasti ketjuilla rannan betoniharkossa kiinni.
” Row, row, row your boat,Gently down the stream.Merrily, merrily, merrily, merrily,Life is but a dream. Row, row, row your boat,Gently down the stream.If you see a crocodile,Don’t forget to scream! ”
Käännymme kotiinpäin. Esikoinen kysyy, miksi peikkoja ei ole olemassa. Vastaan, että on meidän kaikkien mielikuvituksessa. Puhumme mielikuvitusolennoista, kunnes kuopusta alkaa pelottaa.
Pieniä jalkoja alkaa jo väsyttää. Pulleroinen käsi tarttuu omaani ja pieni ääni sanoo: ”Äiti, kiitos kun toit meidät tänne!”
Voi pieni tyttöni. Olet niin rakas. ”Ja kiitollinen!” hän lisää.
– –
Miten pienestä voi lapsi – ja aikuinenkin – tulla onnelliseksi! Ei tarvittu Disneylandia, ei hattaraa eikä vuoristorataa. Ei harkittuja suunnitelmia tai rajatonta budjettia. Tässä päivässä oli kaikki ainekset siihen, että olisin jäänyt zombina sohvannurkkaan.
Mutta sen sijaan lähdin ulos ja opin.
Opin, että nokkosillekin voi olla kohtelias sen sijaan, että talloisi ne kumoon.
Opin, että linnunkakastakin voi tehdä musikaalinumeron.
Päätin, että kotimatkalla pysähdyn hakemassa ainekset mansikkakakkuun. Tänä iltana juhlitaan!
