Suomessa on puhuttu paljon vanhemmuuden haasteista ja vanhempien jaksamisesta. Olen seurannut tätä keskustelua pitkään sivusta mediassa ja täällä Lilyn blogeissa. On ollut virkistävää saada muilta ajattelemisen aihetta –  tämä aihe kun usein on sellainen, mihin liittyy paljon mustavalkoisuutta ja stereotyyppistä ajattelua. 

Eniten keskustelussa huolettaa rivienvälinen kysymys siitä, kenellä on oikeus valittaa väsymystään? Tai jos ei valittaa, niin edes todeta elämän olevan hektistä ja hetkittäin uuvuttavaa? Onneksi moni uskaltaa tunnustaa väsymyksensä lähipiirissään, mutta julkisesti harva julkeaa edes puolella sanalla vihjaista siihen suuntaan, että nyt alkaa olla paukut lopussa. Ei siihen väsymykseen kovin kummoisia aineksia tarvita; lapsiperheen arjen ja työelämän pyörittämisessä riittänee perusteita ihan riittämiin. Vierastan kovasti sitä Afrikan lapset -ajattelutapaa, jonka mukaan omat arkimurheet pitää lakaista maton alle, koska aina on olemassa kuitenkin joku, jolla on vielä rankempaa.

Hiljattain sain aika loukkaavan kommentin Instagramissa. Olin laittanut kuvan itsestäni ja miehestäni, ja kuvatekstissä totesin jotain siitä, kuinka mielenkiintoista on pyörittää omia työkuvioita, harrastuksia ja pikkulapsiarkea yksin toisen ollessa työmatkalla viikon ajan. En edes tarkoittanut sitä mitenkään valitusvirreksi, koska lasten kanssa arkeni kuitenkin pitkälti pyörii. Pointtina oli se, että sillä viikolla jouduin kieltäytymään töistä, kun sain yllättäen sijaisuustarjouksia, enkä ehtinyt lyhyellä varoitusajalla saada ketään hoitamaan lapsia. 

Tähän siis kommentoi puolituttu äiti seuraavasti: ”Mitä sä valitat, sullahan on vain kaksi lasta. Mulla on neljä, ja olen ollut yksinhuoltajana jo 5 kk miehen ollessa raksalla. Sori jos ei löydy kauheesti sympatiaa.”

Olin aika ihmeissäni. Ei minulla täällä mitään hätää ole, nautin töistäni ja lapsistani. (Jätin toki sen kertomatta, että olin viime keväänä puolisen vuotta yksinhuoltajana miehen keskittyessä opiskeluun 24/7.) Välillä vain kaipaa sitä toista käsiparia arjen pyöritykseen, ei siinä sen kummempaa. Entä jos olisinkin ollut uupunut ja masentunut, ja olisin saanut vastaavan kommentin siihen saumaan? Olisinko ikinä uskaltautunut sanomaan mitään tuntemuksistani ääneen, jos jo ensimmäinen puolihuumorilla sivulauseessa mainittu vihjaus väsymyksestä tulkitaan turhaksi valittamiseksi?

Onko tosiaan niin, että valittaa ei saa, ellei lapsia pyöri jaloissa yli kymmenen, väitöskirja on työn alla ja työtunteja viikossa vähintään viisikymmentä? Entä voiko lapseton väsyä? Ollaanko me kaikki ihan säälittäviä pullamössösukupolven kasvatteja, jos emme kykene selviytymään ihan tavallisesta arjesta väsymättä?

Kaikilla meistä varmasti tulee vertailtua omaa elämäntilannetta muiden elämäntilanteisiin. Kyllä voin itsekin tunnustaa pyöritelleeni silmiäni sinkkuystävien univeloille, kun itse näin asian vain niin, että te sentään saatte itse valita milloin nukutte. Nyt tajuan, miten typerää on laukoa ylemmyydentuntoisena ”no sinullahan on helppoa, try walk a mile in my shoes” -kommentteja ihmiselle, joka ei voi millään samaistua ihan erilaisen elämäntilanteen ongelmiin. En todellakaan tiedä, millaista on pyörittää kymmenhenkisen perheen pyykkishowta tai ruokkia suurperheen nälkäisiä suita. Sinkku ei voi tietää, millaista on valvoa 8 kuukautta aamuseitsemään itkevän vauvan kanssa. Eläkkeelle päässyt ei ehkä tiedä, millaisia paineita työelämässä nykyään on. Se mikä kaikkien tulisi tietää, on se, että arjen murheet ovat jokaisella erilaisia ja silti ihan yhtä valideja. Ja miten se sanonta menikään ruohosta aidan toisella puolella… Itse ainakin olen tasaisin väliajoin tyytymätön johonkin: kotona ollessa kaipaan töihin, ja pitkän työputken jälkeen kotiäitiys näyttäytyykin taas paljon helpommalta mitä se oikeasti onkaan.

Sen olen itsestäni oppinut vuosien varrella, että itse asetan itselleni kaikkein kovimmat paineet. Yritän olla kaikkea yhtäaikaa: maailman omistautunein vaimo, aktiivisin askartelijaäiti, loputtoman ideapankin omaava opettaja, ahkerimmin harjoitteleva viulisti ja rankimmin treenaava mimmi punttisalilla. Nautin näistä kaikista rooleista mahdottomasti, mutta aina jossain vaiheessa kosahtaa. 

Elämä on täynnä valintoja. Joku valitsee uran, toinen äitiyden, kolmas tavoitteellisen harrastuneisuuden, neljäs talonrakentamisen. Viides nämä kaikki. Jos on itse vapaaehtoisesti valinnut suunnan elämälleen, tarkoittaako se sitä, ettei valintojaan saa koskaan katua? Itsehän itseni tähän jamaan saatoin, siispä en saa näyttää tyytymättömyyttä edes huonona päivänä. Entä onko oikein vähätellä toisen tuntemuksia, koska oma elämä on kyllä ainakin sata kertaa rankempaa kuin naapurin kauniilla Mirkku-Liisalla, jolla on komea mies, unelmatalo ja aina täydelliset tarjottavat pöydässä.

Muistetaanhan, että kulissien takana on monesti käynnissä niin paljon kaikenlaista, joista ei ääneen puhuta. 

Ethän sinä ole marttyyriäiti?