Heräsimme sunnuntaiaamuun guest housessa hyvin levänneinä. Märkäpuvut kuivuivat talon kaiteella, ulkona oli pilvistä toisin kuin edellisenä päivänä. Keittiössä tuoksui riisipuuro – ahhh! Tiesimme, että sunnuntai tulisi menemään nopeasti, sillä meidän piti varata kotimatkaan vielä 6 tuntia plus tunnin aikaero. Kotiin olisi ehdittävä ajoissa, jotta isovanhemmatkin pääsevät nukkumaan ja valmistautumaan tulevaan työviikkoon lastenhoitourakan jälkeen. Siispä lähdimme heti aamiaiselta liikenteeseen. Tarkoitus oli kävellä rantaviivaa myöten ja osittain kaupungin läpi kohti rantaluolia, joihin pääsee pienestä pääsymaksusta sisään.

Talojen hinnat näillä lokaatioilla ovat aivan käsittämättömissä summissa.  Pienistäkin taloista saatettiin ihan pelkästään sijainnin takia pyytää jo miljoonaa. Ihan tavallisen, vanhahkon talon kuukausivuokra saattaa pyöriä 5000 dollarin paikkeilla. Alueella näki kaikenlaista asumusta rupuisista surffarimökeistä lasiseinäisiin miljoonalukaaleihin. Yhteistä näillä kaikilla oli se, että ne näyttivät jotenkin surrealistisilta. Vanhat talot näyttivät ihan leikkimökeiltä, uudet kivilinnat taas epätodellisilta elokuvalavasteilta. 

Päivän asuna toimi uskollisesti palvellut Last Chancen huippulöytö, MinkPinkin jersey-mekko. Olin jo lähdössä Converseilla liikenteeseen, mutta käytännöllisyys voitti, ja lainasin isäntäväeltä Niken FreeRunit, jotta pitkä kävelylenkki olisi helpompi heittää. Olalla Suomen juhannusaleista löydetty Mangon nahkalaukku, joka veti sisäänsä myös järkkärin. Sen siitä saa, kun kerrankin pakkaa kevyesti: joutuu lainaamaan muiden garderobista milloin shortseja (ks. edellinen postaus), milloin sopivampia kenkiä. Mitä tästä opin? Pakkaan jatkossa niin kuin aina ennenkin, eli varaudukaikkeen -metodilla.

Matkan puolivälissä saavuimme merileijonien kohdalle. Haju oli jotain ihan pöyristyttävää, en ole koskaan ennen kokenut samanlaista. Se on vähän niinkuin yhdistelmä todella vahvaa merenelävämarkkinoiden tuoksua sekä märkää koiraa. Ehkä vähän sekaan myös lehmänlantaa. Paitsi että tämä kaikki potenssiin kymmenen. Itse en ole mitenkään erityisen hajuherkkä, mutta tässä kohtaa oli pakko lakata hetkeksi hengittämästä nenän kautta ja jatkaa kiireesti matkaa.

Miten siistiä on se, että marraskuussa pystyy olla ulkona puistopiknikillä tai hengailemassa muuten vaan? Ilma oli suunnilleen sellainen kuin Suomessa parhaimmillaan kesällä. Enkä nyt tarkoita niitä kosteita hellepäiviä, kun ei jaksa tehdä mitään, vaan juuri sellaista raikkaan lämmintä päivää, jolloin jaksaa tehdä kaikkea aktiivista ulkosalla.

Niin kuin esimerkiksi vaikka maalata tauluja. Nämä herrat olivat todella taitavia työssään, olisin voinut jäädä katselemaan pidemmäksikin aikaa.

Vihdoinkin! Luola näkyvissä. En tiedä mitä oikein odotin, mutta en ainakaan tätä. Olin kai jotenkin kuvitellut, että me menemme itse kiipeilemään jonnekin matalaan pikkuluolaan jostain pieniltä rantakallioilta, mutta tässä kohtaa aloin jo vähän hämmästellä, mitenkäs sinne luolaan päästään. Tuo pudotus ei nimittäin liiemmin houkutellut…

No, sisäänkäynti olikin sitten tällaisen kallion päälle rakennetun turistirakennuksen kautta. Rakennuksessa oli matkamuistomyymälä, jonka tiskille maksettiin viiden dollarin pääsymaksu. Siitä sai sitten jatkaa omatoimisesti portaita alas kuiluun, joka muistutti vähän Tytyrin kaivosta, jossa kävimme joskus luokkaretkellä. Tässä kohtaa pieni seikkailunhalu alkoi nostaa päätään, ja hihkuin onkalossa kuin pieni lapsi! On se jännää… 😀

Portaita tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes alkoi kuulua meren jylinää kallioita vasten. Lopulta päästiin pohjalle, ja joku kummallinen valoilmiö tavoitti meidät. Oli aika ihmeellistä päästä pimeästä taas aaltojen syliin, ne nimittäin ryöpsähtivät aika voimalla tuolta luolan suulta tähän tasanteelle. Luolassa tuoksui Linnanmäen vuoristoradalle.

Eikö olekin kummallista, tuo luolan suu muistuttaa ihan jonkun tontun profiilia hiippalakkeineen ja pujopartoineen. Ehkä vähän karmivaakin toisaalta. 🙂 

Sitten alkoi matka kaupungin läpi kohti majapaikkaa ja lounasta. Matkantekoa vähän ehkä hidasti tämä innokas kuvien räpsiminen, mutta en vain voinut itselleni mitään. Ehkä toisella reissulla maltan nauttia matkasta muutenkin kuin linssin läpi. Nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus tehdä sellaisia juttuja, mihin lasten kanssa ei välttämättä tulisi lähdettyä. Tulevalla reissullamme voimme sitten ottaa ehkä vähän rennommin ja mennä enemmän pikkuisten ehdoilla. 

En nyt muista mikä tämä alla oleva rakennus oli, mutta tämäntyylisiä vanhainkoteja oli kävelymatkan varrella useampia. En kyllä pistä vastaan, jos mieheni päättää jäädä viettämään tänne kanssani rauhallisia (tai vähemmän rauhallisia, mistäs sitä tietää) eläkepäiviä. Näen jo sieluni silmät meidät tuolla Reinot jalassa nautiskelemassa aamupalaa, jonka jälkeen armas siippani sytyttäisi piipun ja minä pitäisin pienen luennon tupakan vaaroista ehkä lukisin seesteisesti jotain romaania… Nojoo. 

Tai sitten jos me emme olisi jo ihan dementoituneita ja seniilejä, voisimme asustella omakotitalossa, jossa on tällainen oma pikkuterassi. Kuinka tunnelmallinen on tämä pieni setup? Voisin tuijottaa tätä kuvaa tuntitolkulla. Tekee heti mieli järjestää jotkut syksyiset puutarhajuhlat… Tässä sitten voisimme toteuttaa vapaaherran unelmaa ja ennustaa säätä – tänään aurinkoista … joo odotapas, huomennakin aurinkoista … ja yllättäen viikonlopuksikin aurinkoista… Rough life.

La Jolla tarjoili minulle romantikko-hupakolle toinen toistaan upeampia asuntoja vanhuudenpäivien varalle. Jostain syystä minua eivät edes viehätä ne glamoröösit kivilinnat mahtipontisine pilareineen, vaan juuri tällaiset Hannu&Kerttu -tyyppiset pastelliset piparkakkutalot.

Nuoriso olikin sillä välin ansiokkaasti loihtinut meille Ikean lihapullat puolukkahilloineen pöytään. Päälle vähän juustokakkua, ja sitten saimmekin kieriä ovesta ulos autoon kuuden tunnin kotimatkalle. 

Olemme niin onnekkaita, kun olemme saaneet elämäämme ihmisiä, jotka mahdollistivat tämän reissun. Meillehän se ei maksanut kuin bensat ja ajamisen vaivan, kun lapset hoidettiin hienosti suvun voimin ja majoitus hoitui vieraanvaraisten suomalaisten luona. Kotiinpaluukin sujui yllättävän hienosti: tytöt eivät yllättäen osoittaneetkaan mieltään, vaikka vanhemmat olivatkin julmasti heidät hylänneet… 😉 (Tosiasiassa grandman hemmoteltavana oli varmasti ollut paljon lokoisammat oltavat: molemmat olivat saaneet uudet ponit ja asut kenkiä myöten, ja herkkujakaan ei varmaan ollut säästelty…)

Seuraavan kerran pääsemme turkoosin meren rannalle uudenvuoden tienoolla, ja sillä kertaa pääsevät lapsosetkin mukaan. Silloin mukana on myös pikkuveljeni, jonka haen meille lentokentältä – apua – tänään! 

Ehkä muistatte, kun hiljattain kerroin yllättävästä kohtaamisesta vanhempieni vanhojen opiskelutovereiden kanssa. Tapasimme heidät täysin odottamatta täällä Phoenixissa, kun he olivat tulleet viikonloppuvisiitille kuuden tunnin ajomatkan takaa Californiasta. Toinen heistä asuu tällä hetkellä San Diegossa ja tekee siellä tutkimusta biologian laitoksella. Vietimme heidän kanssaan rattoisan sunnuntaipäivän, ja saimme kutsun tulla vastavierailulle. Ajattelimme ajoittaa sen joulun ja uudenvuoden välille, mutta tilaisuus matkailuun tarjoutuikin jo paljon aiemmin.

Sattuipa sitten niin, että viikko ensitapaamisen jälkeen armas, anoppini tarjoutui hoitamaan lapsia viikonlopun ajan, jotta pääsisimme ihan kahdestaan jonnekin. Mieheni sitten ehdotti, että mitä jos lähtisimme minilomalle La Jollaan, San Diegoon! Tulimme siihen tulokseen, että aikuisten kesken voisimme ihan hyvin ajaa sinne vaikka vain yhdeksi yöksi, jos lähtisimme tarpeeksi ajoissa. 

Tuumasta toimeen: veimme lapset perjantai-iltana grandmalle ja grandpalle, ja lähdimme lauantai-aamuna kukonlaulun (= neljän) aikaan liikenteeseen. Saavuimme kuuden tunnin ajon jälkeen perille kello 9 Californian aikaa (koska tunnin aikaero). Vastassa oli tämä auringonkeltainen talo ja henkeäsalpaava merinäköala…

Vieraanvarainen isäntäväki oli valmistanut meille maittavan aamiaisen, jonka jälkeen suuntasimme kivenheiton päälle rannalle. Kyseinen rantakaistale on ammattisurffarien suosiossa, ja valtavat aallot hyökyivät jo aamukymmeneltä kohinalla rantakiville. Aalloilla oli jo ruuhkaa, rantahiekalla sen sijaan oli tilaa aamukävelylle. Californian aamuaurinko lämmitti paremmin kuin olin uskaltanut kuvitella: en tullut pakanneeksi shortseja, mutta niille olisi ollut tarvetta. Meren tuoksu oli huumaava, hiekka kutitti varpaissa ja mieli lepäsi. Aamukahvi maistui erityisen hyvältä.

Hyvin suomalaisen perunamuussi-lihakastike-salaatti -lounaan jälkeen suuntasimme varsinaiselle uimarannalle keskustan tuntumaan. Tämän rannan tuntumassa on myös Californian yliopistossa työskentelevän professoriystäväni työpaikka. Kun nuoriso keskittyi auringonpalvontaan, minä lähdin rouva biologin kanssa pitkälle kävelylle kohti laituria, jonne hänellä oli työnsä puolesta avain. Tiedättekö sen tunteen, kun on vasta tavannut jonkun ihmisen, mutta tuntuu kuin hänet olisi tuntenut jo vuosia? Tuona päivänä tunsin suurta hämmennystä ja kiitollisuutta siitä, että olin saanut tavata tämän upean ihmisen. Ehkä jossain toisaalla emme olisi ikinä tutustuneet, mutta elämä oli yllättäen heittänyt meidät toistemme poluille. Oli helppo samastua toisen kokemuksiin ulkosuomalaisuudesta, ja ajauduimme kävelyllä aika syvällisiin keskusteluihin elämästä. Siinä hetkessä ei haitannut ollenkaan, vaikka olimme vasta viikko sitten tavanneet.

Laiturilta oli aika mielettömät maisemat. Oli aika ihmeellistä päästä paikkaan, jonne vain harvoilla on pääsy. Ilta-aurinko alkoi laskea, tuuli puhalsi ja ranta alkoi vähitellen tyhjentyä ihmisistä. Vesi oli yllättävän lämmintä ja löi voimalla jalkoihin. Aika menetti merkityksensä, puhuttavaa riitti loputtomiin. Maisema oli jotenkin hypnoottinen, välillä piti oikein nipistellä itseään – olenko todella tässä?

Lopulta palasimme takaisin rantaan mieheni ja muun seurueen joukkoon. Maailmanparannuskävely oli tainnut tehdä tehtävänsä, sillä meillä ei ollut kellosta mitään tajua. Oli aika suunnata maisemareitin kautta kotiin valmistautumaan suomalaisten illanviettoon: ystäväni oli kutsunut kotiinsa myös muita alueella asuvia suomalaisia.

Ajelimme auringon laskiessa vuoren huipulle maisemaa ihailemaan. Jos katsot tarkkaan, voit huomata ylläolevan kuvan oikeassa rantaviivassa sen samaisen laiturin, jolla kävin kuvailemassa. Ilma alkoi heti viiletä auringon kadotessa, huipulla kylmyys iski luihin ja ytimiin.

Kas siinä suomalaiset vaihtarit, host-veli ja -sisko. 🙂 

Loppuillan vietimme tutustuen muihin San Diegon suomalaisiin. En ole vähään aikaan nauranut yhtä paljon! Saa olla kiitollinen siitä, miten ulkosuomalaisuus tuo ennestään toisilleen tuntemattomat ihmiset yhteen: äkkiä ikäeroilla tai eri elämäntilanteilla ei ole mitään merkitystä. Ilta kului hauskoja stooreja vaihtaessa sekä Fazerin suklaata, turkinpippureita ja ruisleipää syödessä. Emäntä lupasi keittää glögit sillä ehdolla, että lauletaan muutama suomalainen joululaulu, ja olihan se sitten ihan pakko. 🙂 

Lisää lomamuistelmia seuraavassa postauksessa, muuten tästä tulee järjetön romaani.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!