Auringonnousun ratsastajat
Lähdimme taas eräänä viikonloppuna vuorille pakoon – emme tällä kertaa hellettä, vaan kaupungin hektisyyttä. Mikähän siinä on, että vaikka miljoonakaupungissa olisi kotona turvallisesti neljän seinän sisällä, silti on jotenkin stressaantunut ja saamaton olo? Koko ajan pitäisi olla jossain: joko tekemässä jotain yleishyödyllistä, tapaamassa ihmisiä tai harrastamassa. Maalla lähes unohdan kaiken elektroniikan olemassaolon, nukahdan iltayhdeksältä ja herään levollisena kukonlaulun aikaan siihen, kun vauva on kiivennyt sängynpäätyyn ikkunalaudalle ihastelemaan laitumella hirnuvia hevosia. Koska mieheni aamutunnelmat ovat suunnilleen yhtä reippaat kuin Coconut-kissalla (alla), sain lähteä isäntäväen mukaan raittiiseen ilmaan tekemään jotain sellaista, jota en ole vuosikausiin harrastanut.
Recently we escaped to the mountains again – not from the heat this time, but the hectic city life. Sometimes I wonder what is wrong with me, even when I stay safely in my home, I still feel stressed out and inadequate. I feel like I am constantly needed somewhere: I have to be doing something useful, meet people or have constructive hobbies. In the country, I almost forget about all electronics, fall asleep at 9 p.m. and wake up feeling peaceful and rested before the sunrise. One of these mornings I woke up to a baby standing over me at the end of the bed, admiring the horses on the field. Because my husband is approximately just as energetic in the morning as this Coconut-cat (below), I joined our hosts in the crisp air, to do something I haven´t done in over a decade.
Ta-daa! Melkoinen länkkärisatula. Itse en sentään hevosta satuloinut ja suitsinut, mutta ihan omin pikku kätösin kyllä harjasin. Olen lapsuudesta asti ollut aivan järjetön hevoshullu. Huvittavaa tässä on se, etten koskaan päässyt ratsastustunneille (serkkujen maatilalla ratsastamista lukuunottamatta), mutta ahmin Nummelan ponitallit, Hevoshullut ja Villivarsat kannesta kanteen. Tiedän hevosten hoidosta siis näin maallikoksi melko paljon, ja teoriassa osaan ratsastaakin todella hyvin… 😉 Nytpä siis pääsin pitkästä aikaa kunnolla ratsastamaan, enkä mihinkään maneesiin vaan ihan reippaasti maastoon läheisen vuorennyppylän päälle. Ihailen jotenkin suunnattomasti isäntäväkemme mutkatonta asennetta: he ostivat ihan ummikkoina itselleen kolme hevosta, ja ovat ihan ilman mitään ulkopuolista apua opetelleet niiden hoitamisen ja kouluttamisen. Kunnon asenne!
Ta-daa! Love that cowboy saddle. I wasn´t the one in charge of putting on the saddle and the bridle, but I proudly brushed the horse all by myself. Ever since I was a little girl, I have been crazy about horses. The funny part is that I never actually got to take riding lessons (other than occasionally riding my cousins´ horses at their farm), but I eagerly read all the horse novels and comics that were available at that time. So, I do know quite a bit about horses, at least for someone that never really rode them – but in theory I am an awesome rider! 😉 Now I got to ride a horse for the first time in a looooong, long time. And not just in the riding ring but out in the mountains. I very much admire the easy-going attitude of our hosts: they were complete rookies with horses, until they bought three of them and just started learning and training them. That´s the spirit!
Uljaat ratsumme: ylhäällä Clyde, alemmassa kuvassa pikkuponini Pachy ja sen takana porukan ärhäkkä tamma Annie.
Our galant horses: at the top is Clyde, and in the picture below is my little pony (hehheh) Pachy, and behind him the feisty one, Annie.
Olin niin ylpeä, kun vuosien tauon jälkeen muistin edes jotenkin miten ravataan, enkä keikkunut ihan perunasäkin lailla ponini selässä. Tämä pikku jukuripää päätti aina välillä jättäytyä muista jälkeen, jäystämään jotain löytämäänsä herkkupalaa. Sen seurauksena hän päätti välillä ottaa ihan omia spurtteja, mutta onneksi sain polleni aina hyvin pysymään ruodussa pikaspurteista huolimatta. Laukkaaminen oli tällaiselle kokemattomalle ratsastajalle vielä vähän hasardihommaa, mutta ah ja voi kun sen ehtisin jossain välissä harjoitella!
I was so proud of myself: after such a long break I still kind of remembered how to trot, without bouncing on the horses back like a sack of potatoes. This stubborn pony often decided to stay back and take a short lunch break, which resulted in sudden spurts. I was lucky to be able to control him, despite the sudden spurts. Galloping was a hazardous business for a rookie like myself, but man, would I like to learn it someday!
Kotimatkalla aurinko porotti kasvoihin ja lempeä tuulenvire pörrötti hevosen harjaa. Hevosen tasainen käynti tuntui unettavan rentouttavalta, ja kauempana siintävä vuoristo tuntui epätodellisen kauniilta. Voi, miten terapeuttista voi ratsastaminen olla! Ja miten pienestä ihminen voikaan tulla onnelliseksi.
On our way home, the sun was shining and a gentle breeze was tousling the horses mane. The steady gait felt so relaxing I could have fallen asleep, and the mountains were so unreal and beautiful I was pretty sure I was actually sleeping. How therapeutic can horse-back riding be! I can´t help but wonder how the littlest things in life bring you happiness.
x Hanne
