PAHA PAHA URAMUTSI

 

IMG_20160116_122258.jpg

Onko väärin kaivata töihin, vaikka ei ole vielä viettänyt ensimmäistäkään päivää kotona uuden vauvan kanssa?

Tänään oli nimittäin sellainen päivä, että seinät tuntuivat kaatuvan päälle. On ihmisiä, jotka nauttivat kotiin erakoitumisesta, mutta minä en valitettavasti kuulu heihin. Välillä toki kaipaan kodin rauhaa ja pyjamapäiviä, mutta pidemmän päälle tulen täysin mökkihöperöksi, jos vietän edes yhden vuorokauden poistumatta kotoa mihinkään.

Tänään olimme lasten kanssa jumissa kotona, kun auto oli huollossa. Asumme ihan palveluiden lähellä joten ihmisten ilmoille olisi suhteellisen helppo lähteä, mutta sekä Phoenixin monsuunimyrskyinen säätila (vuorotellen myrskyä ja järjetöntä paahdetta) että erittäin alhaalla hengaileva vauva rajoittavat kävellen liikkumista aika tavalla. Aamuisin on melkoisia käynnistymisvaikeuksia tukevan aamupalan ja kahvituopillisen jälkeenkin, kun takana on monta katkonaista yötä. Uupumuksen lisäksi olen saanut seurakseni järkyttävän hedarin, joka ei ota talttuakseen. Vilkkaat tytöt kuitenkin vaativat jatkuvaa tekemistä, ja organisoinnin puute johtaa usein siihen, että kaverit ovat toistensa tukassa ja nahistelevat ihan älyttömistä asioista. Tai sitten puoli taloa on tuhottu sinä aikana kun mama on yrittänyt saada silmiään auki. Siispä siinä vaiheessa kun itse on saanut koottua itsensä liikenteeseen, vastassa on kaksi ylikierroksilla käyvää lasta ja pyörremyrskyn kouriin joutunut sisustus. Tekee mieli rähistä lapsille, vaikka oikeasti tiedän, että helpommalla olisin päässyt, kun olisin vaan heti aamusta lähtenyt lasten kanssa ulos säätilasta ja omasta olotilasta huolimatta. Onhan se ihan selvää, että lapset villiintyvät kahden makkarin asunnossa alta aikayksikön.

IMG_20160319_113951.jpg

 

On aina järjettömän mieltäylentävää löytää itsensä siitä tilanteesta, että savu nousee korvista ja ääni kohoaa sellaisiin desibeleihin, että peltorit olisivat tarpeen. Päivän mittaan luettiin satuja, maalattiin vesiväreillä ja katsottiin PetShoppeja. mutta kovasta yrityksestä huolimatta neitien aktiivisuuskiintiö ei tullut vielä täyteen. Päivällisen jälkeen lupasin lähteä tyttöjen kanssa pikakauppareissulle (ihan ”tikusta asiaa” -meiningillä), mutta jatkuvan kinastelun tuloksena emme selvinneet hissiä pidemmälle, kun käännytin jälkikasvuni takaisin kotiin. Illan päätteeksi passitin kiukuttelevat lapset suoraan kylpyyn ja sitä kautta nukkumaan, ja lopputuloksena on kaksi itkevää lasta kylpyammeessa ja yksi itkevä äiti sohvalla. Siitä sitten laitoin viestiä yliopistolla pitkää iltaa (vaihteeksi) tekevälle miehelleni, että ei riitä kyllä nyt paukut enää tähän yksinhuoltajuuteen. Itken jo kolmatta kertaa tänään. Miksi olen koko ajan näin kiukkuinen ja kärsimätön? Alan muistuttaa Kristiina Louhen kirjaa ”Ainon äiti on vihainen”, jossa äiti kärsii kovasta päänsärystä ja kiukuttelee lapsilleen koko päivän.

IMG_20160319_104844.jpg

Siinä hetkessä tajuan, että voi paska.

Tämä ei edes välttämättä ole mikään väliaikainen olotila, vaan tätä elämäni tulee olemaan seuraavat X kuukautta, ainoana lisänä mahdollisesti nälkäänsä huutava vastasyntynyt. Päivän ohjelma koostuu kolmevuotiaan uhmaikäisen viihdyttämisestä, loputtomasta siivoamisesta ja ruuanlaitosta, ja päivän kohokohta on pestä ja liitostella kolme pyykkikoneellista. Oma uurastus ei kuitenkaan näy missään, vaan iltaan menessä kaikki ovat tyytymättömiä ja kiukkuisia. Mies loistaa poissaolollaan, tästä on vaan selvittävä yksin. Eikä pelkästään tänään, vaan toukokuuhun asti, kunnes hartaasti odotettu graduation koittaa. Äkkiä keväällä vielä auvoiselta näyttänyt kotiäitiys ei tuntunutkaan niin kovin hohdokkaalta; ahdistus löi oikein kunnolla päälle – tätäkö elämäni tulee olemaan?  Tunti kerrallaan selviytymistä ja turhautumisen nielemistä? Tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi.

Olenko ihan kamala ihminen, kun odotan pääseväni takaisin töihin?

Olen toistaiseksi sopinut työpaikan kanssa palaavani osa-aikaiseen musiikinopen työhöni heti, kun olen toipunut synnytyksestä. Aiemman kokemuksen mukaan tähän menee varmaan parisen viikkoa. Tarkoitus on tehdä noin 5-6 tunnin työpäivä, jonka puolivälissä kotipäivää tekevä mieheni saa tuoda vauvan koululle syötettäväksi. Lisäksi aion aloittaa yksityissoittotunnit niin pian kuin mahdollista, niitä tulee olemaan ehkä noin 10-15 puolen tunnin soittotuntia viikossa. Yhteensä viikkotunteja ei tule olemaan mitenkään älyttömästi, ajoineen päivineen ehkä noin 15 tuntia viikossa – jos sitäkään. Olen saanut perustella tätä valintaani ihmettelijöille kyllästymiseen asti. Joo, ajatuksen tasolla olisi varmasti kivaa olla äitiyslomalla pidempäänkin nuuhkimassa vauvantuoksua, mutta tämänhetkinen elämäntilanne valitettavasti ei salli pelkkää laakereillaan lepäilyä (Jenkeissä kun ei palkallisia äitiyslomia tunneta). Toinen olennainen seikka on se, että minä koen tarvitsevani kodin ohella myös jonkin kodin ulkopuolisen henkireiän ihan vain itselleni, oli se sitten harrastus tai työ. Pääasia, että pääsen äitiyskuplasta hetkeksi jonnekin muualle, jotta jaksan taas kotirumbaa. Jos olen päivisin pari tuntia poissa, en usko sen aiheuttavan vauvalle minkäänlaisia traumoja – onhan hänellä silloin kotona ensiluokkaista hoitoa tarjoava isänsä.

Onneksi ensi viikolla koulu starttaa jälleen, ja esikoisemme suuntaa eskariin. On jotenkin helpottavaa saada päiviin jonkinlaisia rutiineja. Struktuurin ja päivärytmin puute ajaa minut hulluksi. Olen monesti todennut sen, että olen paljon onnellisempi ja aikaansaavampi, kun kalenteri on sopivasti täynnä. Toki on mahdollista, että vauvakupla imaisee pyörteisiinsä, ja oma aivotoiminta hapertuu untuvaisia haivenia silitellessä. 

Silti koen, että välillä haluan olla ihan vaan minä.

Jotain muutakin kuin kodin yleistä huoltokoneistoa pyörittävä yksikkö, joka rutkuttaa kurjuuttaan keräillessään nurkista muiden kamoja ja pyyhkiessään tahmaista pöytää miljoonatta kertaa sinä päivänä.

 

IMG_20160116_123932.jpg

______________________________________________________

Kirjoittaja pyytää anteeksi jäsentelemätöntä tajunnanvirtaa, ja kokee tarpeelliseksi lisätä kirjoitukseen disclaimerin: jutun lasten kanssa sovittiin päivän kiukuttelut puolin ja toisin, ja kaikki lähtivät rauhallisin mielin nukkumaan tuskaisesta päivästä huolimatta.

IMG_20160423_105429.jpg

 

Kommentit (8)
  1. LauraSofiella
    6.8.2016, 08:52

    Hei,
    ei kuulosta minun korviin yhtään pahalta. Aika lailla samanlainen fiilis täällä ja odotan innolla syyskuussa alkavaa osittaista työtä! Vauva (nyt 6 vk) on mukana töissä (4 h/pv) ja aikaisempien kokemusten pohjalta tiedän että tulee toimimaan hyvin!
    Oma jaksaminen on ihan toista luokkaa kun pääsee tekemään jotakin sellaista minkä kokee ”järkeväksi”! 🙂
    Ja lapset nauttii kun pääsevät touhuilemaan muutakin!
    Koen olevani ihan yhtä hyvä mamma ja samalla viivalla ”kotiäitien” kanssa!
    Muualla viettämäni aika lisää yhdessäoloajan laatua ja merkitystä! <3
    Tsemppiä tulevaan!

    1. Onpa helpottavaa kuulla että töissä käynti onnistuu noinkin pienen kanssa! Rohkaisevaa tietää että sen voi saada toimimaan. Mä niin allekirjoitan tuon mitä sanoit, on tärkeää saada tehdä muutakin ja kotona on sitten jaksavampi ja iloisempi äiti (näin siis omalla kohdallani ainakin, joku toinen jaksaa paremmin kun keskittyy vain ja ainoastaan siihen kodin pyörittämiseen, ja se heille suotakoon). 🙂

  2. Itse pääsen kahden viikon päästä kouluun lepäämään kun sain paikan pitkään toivomaltani alalta, enkä aio tuntea yhtään syyllisyyttä! 🙂 

    Olen myös aika innoissani poikani puolesta joka pääsee pienen hoitovapaarupeaman jälkeen päiväkotiin, kyseinen paikka teki vaikutuksen ja suoraan sanottuna siellä on hänelle paljon enemmän kuin mitä minä pystyisin kotona joka päivä antaa.. 

     

     

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *