Paluu untuvikkovanhemmuuteen

 

Tänään lähdimme koko perheen voimin asioimaan. Autolle astellessa paimensimme kahta saparopäätä, ja siinä parkkipaikkaa ylittäessä huomasin parkkialueen toisessa päässä noin kolmekymppisen pariskunnan. He tuijottivat meitä herkeämättä, jotenkin utelias hymy kasvoilla. Aluksi hämmennyin, ja mietin, mikä meissä nyt on niin kiinnostavaa. (Ensimmäisenä tuli mieleen, puuttuuko toiselta tytöistä kengät vai onko rinnuksiini taas huomaamattani käyty hieromassa päivän ruokalista.)

Istuimme autoon, ja mieheni virnisti minulle tietävän näköisenä. ”That couple had a newborn baby.” 

Kysyin, mistä hän niin päätteli. ”Just the way she walked and how he was carrying the carseat.”

Aaaaaaaahh. No sehän selitti koko tilanteen. Naisen kunnioituksensekaisen katseen, ja molempien uteliaan ja vähän haparoivan olemuksen. 

Muistan niin elävästi sen, kun neljä vuotta sitten kotiuduimme eräänä toukokuisena päivänä Jorvin sairaalasta pienen nyyttimme kanssa. Kun pakkasimme vauvaa turvakaukaloon, päähäni putkahti jotenkin irrationaalinen ajatus: ihanko oikeasti nuo antavat meidän viedä tämän palleron kotiin? Istuin autoon varovasti, vähän toiselle kankulle. Katselin, kun Espoon Ikean parkkipaikka oli täynnä autoja, ja liikenne jumitti ihan tavalliseen tapaan. Maailma pyöri ihan niin kuin ennenkin, vaikka meidän perheeseemme oli syntynyt uusi tulokas. Kotimatkalla pysähdyimme sen verran, että pääsin käymään apteekissa hakemassa särkylääkettä. Kävelin mummovauhtia velourverkkareissani, ja muistan jääneeni tuijottamaan erästä vastaantullutta äitiä juuri tämä sama uteliaan kunnioittava katse silmissäni. Mietin, että wow, tuokin äiti on synnyttänyt. Mikä sankari! Hän on joskus kokenut saman, minkä minä vasta muutama päivä sitten. Erityisen korkealle jalustalle nostin mielessäni ne äidit, jotka olivat synnyttäneet useamman kerran. Samalla katselin kateellisena tämän äidin leikkiä taaperonsa kanssa – jonain päivänä minäkin pystyn taas liikkumaan normaalisti ilman, että jokainen liike pitää millintarkasti suunnitella ja suorittaa varovaisella hivuttautumistekniikalla. Sain siinä hetkessä pienen toivonpilkahduksen siitä, että kyllä tämä karmea olotila tästä vielä normalisoituu – kai. No, normalisoituihan se tietysti. 

Vuoden 2012 aikaansaannokset, Gradu (Lokakuu 2012) ja pieni eskimovauva (Marraskuu 2012)

Vasta synnyttäneenä ja juuri vanhemmaksi tultuaan sitä jotenkin katselee maailmaa ihan erilaisten linssien läpi. Kaikkia vanhempia (erityisesti toisia äitejä) katsoo jotenkin ihailevasti ylöspäin. Samalla pelkää, miten sitä itse pärjää uudessa roolissaan. Vauvauutiset kuultuani meinasin aina purskahtaa ilon kyyneliin, kun ajattelin sitä, minkälaisen mankelin läpi joutuu kulkemaan sellaisen palkinnon saadakseen. Ensimmäiset päivät pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita (on esimerkiksi ihan loogista valvoa läpi yön ja kuunnella vauvan hengitystä, ja juuri nukahdettuaan säpsähtää hereille tarkastamaan, että kehdossa on kaikki ruuvit tallella). Sitä elää aivan omassa äitiyskuplassaan, jonka täyttävät maidontuoksuiset posket ja pienen nyrkin puristuminen sormen ympärille.

Oli jotenkin hassua palata ajassa taaksepäin noihin tunnelmiin, vain sen tietyn katseen tunnistettuani. Muistaako joku muu tämän tunteen?

 

Kuvissa kuopustytär, esikoisen aikaan otettuja kuvia ei enää sähköisessä muodossa ole… :(