Paluu untuvikkovanhemmuuteen

 

291909_10150738190175371_5818912_n.jpg

Tänään lähdimme koko perheen voimin asioimaan. Autolle astellessa paimensimme kahta saparopäätä, ja siinä parkkipaikkaa ylittäessä huomasin parkkialueen toisessa päässä noin kolmekymppisen pariskunnan. He tuijottivat meitä herkeämättä, jotenkin utelias hymy kasvoilla. Aluksi hämmennyin, ja mietin, mikä meissä nyt on niin kiinnostavaa. (Ensimmäisenä tuli mieleen, puuttuuko toiselta tytöistä kengät vai onko rinnuksiini taas huomaamattani käyty hieromassa päivän ruokalista.)

Istuimme autoon, ja mieheni virnisti minulle tietävän näköisenä. ”That couple had a newborn baby.” 

Kysyin, mistä hän niin päätteli. ”Just the way she walked and how he was carrying the carseat.”

CIMG2723.JPG

Aaaaaaaahh. No sehän selitti koko tilanteen. Naisen kunnioituksensekaisen katseen, ja molempien uteliaan ja vähän haparoivan olemuksen. 

Muistan niin elävästi sen, kun neljä vuotta sitten kotiuduimme eräänä toukokuisena päivänä Jorvin sairaalasta pienen nyyttimme kanssa. Kun pakkasimme vauvaa turvakaukaloon, päähäni putkahti jotenkin irrationaalinen ajatus: ihanko oikeasti nuo antavat meidän viedä tämän palleron kotiin? Istuin autoon varovasti, vähän toiselle kankulle. Katselin, kun Espoon Ikean parkkipaikka oli täynnä autoja, ja liikenne jumitti ihan tavalliseen tapaan. Maailma pyöri ihan niin kuin ennenkin, vaikka meidän perheeseemme oli syntynyt uusi tulokas. Kotimatkalla pysähdyimme sen verran, että pääsin käymään apteekissa hakemassa särkylääkettä. Kävelin mummovauhtia velourverkkareissani, ja muistan jääneeni tuijottamaan erästä vastaantullutta äitiä juuri tämä sama uteliaan kunnioittava katse silmissäni. Mietin, että wow, tuokin äiti on synnyttänyt. Mikä sankari! Hän on joskus kokenut saman, minkä minä vasta muutama päivä sitten. Erityisen korkealle jalustalle nostin mielessäni ne äidit, jotka olivat synnyttäneet useamman kerran. Samalla katselin kateellisena tämän äidin leikkiä taaperonsa kanssa – jonain päivänä minäkin pystyn taas liikkumaan normaalisti ilman, että jokainen liike pitää millintarkasti suunnitella ja suorittaa varovaisella hivuttautumistekniikalla. Sain siinä hetkessä pienen toivonpilkahduksen siitä, että kyllä tämä karmea olotila tästä vielä normalisoituu – kai. No, normalisoituihan se tietysti. 

CIMG2749.JPG

Vuoden 2012 aikaansaannokset, Gradu (Lokakuu 2012) ja pieni eskimovauva (Marraskuu 2012)

Vasta synnyttäneenä ja juuri vanhemmaksi tultuaan sitä jotenkin katselee maailmaa ihan erilaisten linssien läpi. Kaikkia vanhempia (erityisesti toisia äitejä) katsoo jotenkin ihailevasti ylöspäin. Samalla pelkää, miten sitä itse pärjää uudessa roolissaan. Vauvauutiset kuultuani meinasin aina purskahtaa ilon kyyneliin, kun ajattelin sitä, minkälaisen mankelin läpi joutuu kulkemaan sellaisen palkinnon saadakseen. Ensimmäiset päivät pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita (on esimerkiksi ihan loogista valvoa läpi yön ja kuunnella vauvan hengitystä, ja juuri nukahdettuaan säpsähtää hereille tarkastamaan, että kehdossa on kaikki ruuvit tallella). Sitä elää aivan omassa äitiyskuplassaan, jonka täyttävät maidontuoksuiset posket ja pienen nyrkin puristuminen sormen ympärille.

Oli jotenkin hassua palata ajassa taaksepäin noihin tunnelmiin, vain sen tietyn katseen tunnistettuani. Muistaako joku muu tämän tunteen?

CIMG2762.JPG

 

Kuvissa kuopustytär, esikoisen aikaan otettuja kuvia ei enää sähköisessä muodossa ole… 🙁

Kommentit (4)
  1. ihania kuvia ja ihania ajatuksia. muistan myös tuon tunteen, kun vauvan kanssa liikkuu ulkona ensimmäisiä kertoja: miten kaikki voi pyöriä näin normaalisti, meille on sentään syntynyt vauva! kaupassakin, se pieni nyytti rattaissa peittoon käärittynä, itse vähän varpaillaan uudessa tilanteessa jotenkin olettaa kaikkien huomaavan, että uusi ihminen on täällä 😉 äidinrakkautta. niin kovin rakas se pieni, itselle koko maailma.
    havahduin uuteen tunteeseen myös akselin synnyttyä: vähän aikaa kesti tajuta, etten olekaan enää yksi niistä pallomahaisista, jotka sivusilmälläkin huomaavat kuuluvansa samaan jengiin! tiedätkö, olisi tehnyt mieli mennä kysymään joltain tuntemattomalta, että koska sulla on laskettu aika, mun vauva on kaksiviikkoinen. että mäkin ihan vasta olin vielä tuossa tilanteessa, että malttamattomana odotin jo vauvan syntymää. nyt nuo ajat tuntuu jo kaukaisilta. tänään mietin, että oikeastiko akseli joskus lähti kontaten liikkeelle, kun nostin alas syöttötuolista? uskomatonta, mitä vauhtia aika menee.
    olin vasta kaverin kanssa kaupungilla ja mentiin koko sakilla lastenhoitohuoneeseen. sieltä lähdettyä kaveri sanoi, että hänellekin vauva – mieletöntä, miten se keskustelu ventovieraiden kanssa tulee sieltä niin luonnostaan, kun on lapsia. silloin tajusin itsekin rohkaistuneeni ihan mielettömästi lasten myötä! äitiys on tuonut mukanaan paaaljon rohkeutta ja itsevarmuutta. ja ylpeyttä itsestäni, olenhan sentään ÄITI 🙂

    1. Joo, kaikki tilanteet oli jotenkin niin jännittäviä aluksi 🙂 Mä kattelin kanssa vanhoja valokuvia ja ihmettelin, että miten voi olla että tästä mustatukkaisesta nyytistä on kasvanut kahta kieltä sujuvasti puhuva vaaleahiuksinen villikko. Aika ihania tyyppejä kyllä nää pikkuiset, ihanaa päästä niitten kanssa sinne niin pääsee lapset keskenään leikkimään! Lapset kyllä on semmoisia jäänmurtajia ihan tuntemattomienkin kanssa, aina joka kauppareissulla tulee joku ihastelemaan tyttöjä tai jutustelemaan jotain. Ja silloinkin kun liikun ilman lapsia, tulee monesti lähestyttyä toisia äitejä ja kommentoitua jotain lapsiin liittyvää.

  2. Ihana kirjoitus, joka nosti tämänhetkisessä vauvakuplassani ihan kyyneleet silmiini. <3 Muistan itsekin tasan nuo samat ajatukset esikoisen kohdalta. Tuntui niin osuvalta kun kommentoit blogiini, että olit joskus ajatellut kotimatkalla sairaalasta, että ajatella kuinka kaikki pyörii niin normaalisti, vaikka perheeseemme on juuri syntynyt uusi ihminen. 

    1. Voin vaan kuvitella, minä herkkisten herkkis olin vielä tavallistakin itkuherkempi silloin ensimmäisillä viikoilla. (Kiitos hormonit! :D) Mulla alkaa olla vähän ikävä vauvantuoksua. Vaikka yllättävää kyllä, 2-vuotiaani tuoksuu edelleen ihan vienosti vauvalle… Juuri pari tuntia sitten häntä nukkumaan laittaessani ihmettelin siskon kanssa, miten se on edes mahdollista. Se on kyllä niin maailman mullistava tunne, kun on saanut kokea syntymän ihmeen. Miten teidän vauva-arki on lähtenyt käyntiin? Luen aina sun päivityksiä ahkerasti, can´t get too much of babies  <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *