SUOMALAINEN VAI AMERIKKALAINEN

IMG_20151010_144555.jpg

Tässä kuussa Jenkkeihin muutostamme tuli kuluneeksi kolme vuotta. Se taas tarkoittaa sitä, että voin hakea USA:n kansalaisuutta milloin tahansa tästä eteenpäin. (Prosessiin kuuluu kielitesti, jossa pitää lukea ja kirjoittaa englanniksi, ja lisäksi testataan hakijan Yhdysvaltain politiikan ja historian tuntemusta.) Minulla on kymmenen vuotta voimassa oleva Green Card, joten aikaa kansalaisuuden hakemiseen on vielä runsaasti. Aion kuitenkin hoitaa kansalaisuuden haun pois alta mahdollisimman pian, kunhan tässä nyt saadaan ensin esikoinen koulutielle ja yksi vauva pyöräytettyä pihalle. Vuodet ovat kuluneet nopeasti, mutta silti lähes päivittäin joudun pohtimaan omaa (ja ehkä vähän myös lasten) kansalaisuutta ja identiteettiä.

Arki USA:ssa on jo aikaa sitten normalisoitunut, eikä oikeastaan ikinä enää tule sellainen olo, etten selviäisi jonkin asian hoitamisesta ilman natiivimiestäni. Virastoissa asioinnit ja arjen kanssakäymiset ovat osa normaalia päiväjärjestystä, eikä vakuutusyhtiöön soittaminenkaan enää tuota tuskaa (alussa varsinkin puhelimessa asiointi oli ihan hirveää, kun ei tahtonut saada mitenkään vieraan ihmisen puheesta selvää). Isäni kysyi hiljattain, pidänkö itseäni kaksikielisenä. Vaikka en ole kasvanut omaa lapsuuttani kaksikielisessä kodissa, olen naimisiinmenon kautta elänyt kaksikielistä arkea jo kuusi vuotta ja kasvattanut lapsiani kaksikielisiksi viimeiset viisi vuotta. Sekä funktionaalinen että akateeminen kielitaitoni on englanniksi erittäin hyvä, ja opin päivittäin uusia ilmaisuja sekä sanastoa. Joten kyllä, pidän itseäni kaksikielisenä.

IMG_20151108_133158.jpg

Jos olen yksin liikenteessä, minulta hyvin harvoin kysellään aksenttini alkuperää, sillä sitä ei välttämättä varsinkaan lyhyissä vuorovaikutustilanteissa huomaa. Joskus minua luullaan irlantilaiseksi tai skotiksi aksenttini perusteella, vaikka itse kyllä koen puhetyylini olevan jo hyvin amerikkalainen. 🙂 Toisten mielestä aksenttia ei kuule ollenkaan.

Sen sijaan lasten kanssa liikkuessa herätämme paljon huomiota ja mielenkiintoa, sillä suomen kieli on kuitenkin niin eksoottinen, ettei sitä ole helppo paikantaa. Lähes aina joku tulee kysymään, mistä olemme kotoisin (tai mistä olemme käymässä), ja joka kerta tulee jotenkin hassu olo vastata uteluihin. Vaikka puhumme suomea, pidän silti lapsiani ihan jenkkeinä, ja koen myös omalta osaltani olevani jollain tasolla amerikkalainen – onhan tämä ollut myös minun kotimaani viimeiset kolme vuotta. On jotenkin irvokasta tulla päivittäin muistutetuksi siitä, että on tullut tänne jostain muualta, vaikka elää täällä sitä ihan samaa arkea kuin kaikki muutkin. Käyn töissä, maksan vuokraa, tankkaan autoani, asioin samoissa kaupoissa ja virastoissa kuin kaikki muutkin, ja kohta myös kuskaan lastani kouluun katumaasturillani ihan niin kuin muutkin alueen äidit ja isät. 

On ollut jotenkin pysäyttävää tajuta, että lapseni ovat asuneet Yhdysvalloissa jo suurimman osan elämästään. Se ehkä osaltaan selittää sitä, miksi tytöt preferoivat englantia keskinäisenä kielenään, ja puhuvat suomea ainoastaan minun tai Suomi-vieraiden kanssa. Ehkä tämä on yksi iso syy siihen, miksi olen pitänyt niin tärkeänä päästä vuosittain käymään Suomessa; haluan lasteni ymmärtävän sen, että suomen kielellä on käyttöä muuallakin, ja sitä kannattaa pitää yllä. 

IMG_20151111_144552.jpg

IMG_20151111_150703.jpg

Kahden maan kansalaisuutta voi ehdottomasti pitää rikkautena ja lahjana, jota kaikkien ei edes ole mahdollista saavuttaa. Silti välillä tulee jotenkin puolikas olo: Amerikassa olemme ”ne suomalaiset”, ja Suomessakin alkaa vuosi vuodelta tuntea itsensä yhä enemmän turistiksi. Olen oppinut rakastamaan pannukakkuaamiaisia, drive-through -palveluita, small-talkia ja paikallista palvelukulttuuria. Silti kaipaan valtavasti viileitä ulkoilusäitä, vihreää luontoa ja kesämökkielämää, suomalaista joulunviettoa ja karjalanpiirakoita (näin nyt muutaman jutun mainitakseni).

Vaikka joskus turhaudun pohdiskelemaan omaa kansalaisidentiteettiäni muiden ihmisten uteluiden vuoksi, on hauskaa havainnoida omia lapsia ja tehdä huomioita siitä, miten he oman identiteettinsä kokevat. Lapset ovat kliseisesti hyvin mukautuvia, eivätkä sen kummemmin kriiseile: he käyttävät molempien kielten sanastoa iloisesti sekaisin, eivätkä välttämättä aina edes huomaa käyttävänsä muille vierasta ilmaisua. Lapset myös muokkaavat toimintamallejaan hyvin sujuvasti kulttuuriympäristöstään riippuen: Phoenixissa vaatteet vaihdetaan häveliäästi muilta piilossa ja alastomuudesta tehdään hirveä numero, kun taas Suomessa viiletettiin nakupelleinä ilman mitään estoja. Suomesta ikävöidään viileitä ulkoilusäitä ja toisaalta myös mummilan puusaunaa, ja toisaalta kotona herkkähipiäisten arizonalaisten pitää vetää hupparia päälle lämpöasteiden laskiessa kahteenkymmeneenviiteen. Kun vieraat ihmiset ihmettelevät suomen kieltä, tytöt julistavat hyvin ylpeinä olevansa suomalaisia, vaikka ovatkin asuneet täällä jo paljon pidempään kuin Suomessa ikinä. Esikoinen myös korjaa tiukasti amerikkalaisia ääntämään nimensä kaksoiskonsonantit suomalaisittain eikä puolitoistakertaisina paikalliseen tapaan.

IMG_20151111_151920.jpg

Viime aikoina on hymyilyttänyt se, että pakastimeen säilötyt ruisleivät ovat vieneet voiton peanut butter & jelly -leivistä.

Samoin vuoristossa haikatessa patikoimista siivittivät suomenkieliset lastenlaulut, ja kallioluolasta bongatulle hämähäkinverkolle piti ehdottomasti laulaa suomeksi ”Hämä-hämähäkki”. 

Kanssakävelijöitä hymyilytti; sanat olivat heille ihan siansaksaa, mutta sävelmä tuttu.

 

Kuvat: sekalaisia otoksia kuluneelta vuodelta

Kommentit (2)
  1. Näin me koetaan asiat eri tavalla 🙂 ehkä postaus oli kirjoitettu vähän tajunnanvirtana ilman perusteellista jäsentelyä, mutta pointti oli se että löydän itsestäni ja lapsista tilanteesta riippuen sekä suomalaisia että amerikkalaisia ominaisuuksia. Eikä se välttämättä ole mikään huono juttu. Välillä on vaan hassua tulla muistutetuksi ulkomaalaisuudestaan, vaikka arjessa sitä ei itse aktiivisesti muuten välttämättä ajattelisi. Ei musta suomalaisuutta pois saa missään tapauksessa, ja Suomi tulee aina olemaan mun kotimaa. On vaan mielenkiintoista huomata kotimaassa käydessään, että jotakin asiaa tarkastelee jo vähän ulkoapäin, koska oma arki on pitkään pyörinyt jossain muualla.

    Kiitos kommentista! Huippua että teillä ollaan kolmekielisiä, mulle espanja olisi Arizonassa myös tosi käyttökelpoinen kieli!

  2. Eveliina S.
    1.8.2016, 13:37

    Hänmnnyin tekstistä. Itse olen asunut 6 vuotta meksikossa ja pian 4 vuotta jenkeissä. Ikinä ei ole tullut mieleenkään kyseenalaistaa omaa kansalaisidentiteettiään (vaikka päivittäin arvaillaan argentiinalaisesta venäläiseksi)! Suomalainen ehdottomasti, kotiuduin äärimmäisen hyvin meksikoon ja tännekin ehkä pikkuhiljaa,mutta se ei saa mua tuntemaan, että jokin päivä kokisin olevani amerikkailainen tai meksikolainen :D. En koe tarpeellisena enkä jaksa ”korjata” että asun täällä tai että itsekin olen asunut jo 1/3 elämästäni ulkomailla,vastaan vaan jepjep käymässä täällä Suomesta, kun kysytään mistä olen käymässä. Puhun espanjaa kotona, töissä englantia, suomea lapsille, jotka myös alkavat olemaan kolmekielisiä. He sanovat olevansa suomalais-meksikolaisia vaikka päivääkään eivät ole Suomessa asuneet ja jenkeissä suurimman osan elämästään. Olin vain 20 jättäessäni kotimaani, en tiedä palaanko sinne asumaan, mutta suomalaisuutta ei musta pois saa koskaan, joka Suomi vierailulla tunnen olevani kotona, yhtä kodiksi tunnen Meksikon, melkein yhtä kodiksi San Antonion.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *