TAVOISTA JA (KULTTUURI)ENNAKKOLUULOISTA
Elämässä harvoin välttyy toisten arvostelemiselta tai arvostelluksi tulemiselta.
Me kaikki teemme sitä, osin tiedostetusti ja osittain tiedostamatta. Ympäröimme usein itsemme ihmisillä, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla. Muodostamme alitajuisesti ympärillemme turvallisen kuplan, jonka sisältä on turvallista tarkkailla ulkomaailmaa tehden päätelmiä ja tulkintoja toisten ihmisten elämänvalinnoista. On toki luonnollista preferoida niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, mihin on itse tottunut.
Harva meistä haluaa välttämättä poistua omasta yhdenmukaisuuden ja kritiikittömyyden kuplastaan haastamaan omia ajattelumallejaan. On helpompaa päivitellä muiden ratkaisuja pysähtymättä miettimään, miksi joku toimii eri tavalla kuin minä.
Olen pohtinut tätä aihepiiriä todella paljon viime aikoina, ja lopullisen sysäyksen asioiden paperille kirjoittamiseen antoi Strictly Stylen Hanna aivan loistavalla, ajatuksia herättävällä postauksellaan.
En missään nimessä väitä olevani immuuni toisten ihmisten valintojen ihmettelylle – päinvastoin! On olemassa valtavasti asioita, joita en ikinä tekisi (tai ainakaan tällä hetkellä). Viime aikoina olen muun muassa pohtinut sitä, miten joku uskaltaa synnyttää kotona – itse kun koen oloni turvallisemmaksi sairaalahenkilökunnan ammattitaidon ollessa käden ulottuvilla. Olen ihmetellyt sitä, miten Suomen lintukodossa uskalletaan antaa pientenkin lasten leikkiä kotipihalla verrattain pitkiäkin aikoja, ilman aikuisen valvontaa. Täällä miljoonakaupungissa kun ei voi ajatellakaan päästävänsä lapsia yksin liikenteeseen; minut on kai sen verran hyvin ehdollistettu pelkäämään kidnappauksia ja todella tiukkaa lastensuojelua. (Toim. huom. : landella isovanhempien tai serkkujen luona annan toki villivarsojeni laukata vapaasti, enkä pidä itseäni mitenkään neuroottisena helikopteriäitinä, jolla on pakottava tarve vahtia lasten jokaista liikkua.)
Toisaalta olen myös itse saanut viime aikoina selitellä monenlaisia kulttuurieroja suomalaisille ystävilleni: miksi Yhdysvalloissa on yleistä tehdä poikavauvoille ympärileikkaus, tai miksi jo viisivuotiaat viettävät koulussa 7-tuntisia päiviä. Molemmat näistä asioista olivat itsellenikin melkoisia kulttuurishokkeja, ja ne vaativat aika pitkääkin sulattelua. Kahden kulttuurin kansalaisena sitä kuitenkin oppii kummasti näkemään asioista eri puolia, ja vaikkei kaikkia ratkaisuja itse tulisikaan toteuttamaan, pystyy ymmärtämään mistä ne kumpuavat. Muistan kyllä hyvin, kun ensimmäisiä sijaisuuksia tehdessäni kauhistelin viisivuotiaiden pitkiä koulupäiviä ja mietin, miten ihmeessä lapset jaksavat keskittyä koko päivän ajan vain kahden välitunnin turvin. Jonkin ajan päästä kuitenkin ymmärsin, miten hienoa on, että jo viisivuotiaille tarjotaan kattava paletti taito- ja taideaineita (eskarin aloittanut tyttäreni opiskelee matematiikan ja äidinkielen lisäksi mm. espanjaa, musiikkia, kuvataidetta, liikuntaa ja S.T.E.M. -tiedeprojekteja, ja heillä on myös päivittäisessä käytössään koulun kirjasto, iPadit, Chromebookit sekä SmartBoard). Akateemisten taitojen lisäksi lapset saavat nauttia koko päivän ikäistensä seurasta sekä strukturoiduista aktiviteeteista, sekä opetella sosiaalisia rooleja ja skriptejä, joita meillä vanhemmilla ei edes olisi mahdollista opettaa kotoa käsin.
Asioilla on siis aina puolensa.
Toki nyt disclaimerina on pakko lisätä, että on olemassa myös niitä asioita, joiden suhteen en usko suhtautumiseni muuttuvan. En tule esimerkiksi koskaan hyväksymään lasten piiskaamista, joka on lain puitteissa täysin sallittua useissa osavaltioissa, niin täällä Arizonassakin.
Mutta niin kauan kuin omilla valinnoilla ei tietoisesti vahingoita muita, on jokseenkin turhauttavaa joutua selittelemään ratkaisujaan muille. Otetaan nyt esimerkkinä se, että palaan itse osa-aikatöihin näillä näkymin kahden viikon päästä synnytyksestä (olettaen siis, että kaikki menee hyvin). Olen saanut tähän liittyen enimmäkseen kauhistuneita reaktioita. Minua on pidetty uhrautuvana masokistina, vauvansa hylkäävänä äitiluopiona tai muuten vaan kummallisena – ja moni näistä reaktioista syntyy siitä käsin, että vastapuoli projisoi omaa persoonaansa ja elämäntilannettaan minun tilanteeseeni. Olen kokenut arvostelua suomalaisten työssäkäyvien äitien taholta – on ehkä hankalaa ymmärtää, että täällä ei olekaan kolmen vuoden palkallisia äitiyslomia ja tuettuja hoitovapaita. Palkallisen kuuden viikon vapaan saava jenkkiäiti ei ymmärrä, miksen olisi kotona ainakin sitä kuutta viikkoa (mutta miksi olisin, jos töihin paluulle ei ole fyysistä estettä?). Kotiäitiydelle omistautuneen taas voi olla hankalaa ymmärtää äidin työssäkäyntiä ylipäätään.
Harva on edes vaivautunut kysymään, millaisilla tuntimäärillä ja logistisilla järjestelyillä aion tätä lähteä toteuttamaan (= olen kerrallaan vauvasta erossa vain muutaman tunnin, ja kyllä, aion imettää), tai miksi tällainen järjestely toimii meidän perheessämme tällä hetkellä. Jos joku kysyisi, voisin kertoa, että vauva tulee olemaan viiden minuutin ajomatkan päässä isänsä hellässä huomassa, josta hänet tuodaan luokseni syötöille. Voisin myös kertoa sen, että elämäni mustin ajanjakso ajoittuu siihen aikaan, kun olin 24/7 kotona lasten kanssa – minulle osa-aikainen työssäkäynti on voimavara eikä ylimääräinen taakka. Työn voimin jaksan paremmin kotiarkea ja koen olevani energisempi ja parempi äiti lapsilleni – eikö se ole loppupeleissä kaikkein tärkeintä?
Vastaavasti minun on hankalaa ymmärtää äitejä, jotka eivät koe tarvitsevansa ”omaa aikaa”, tai jättävät vaivalla hankitun tutkinnon hyllylle odottamaan perheen kasvaessa. Yritän kuitenkin tiedostaa sen, että minun tarpeeni voivat olla todella erilaiset kuin jollain muulla, vaikka hänen elämäntilanteensa ehkä näennäisesti muistuttaisi omaani.
Jos jotain olen ulkomailla asuessani oppinut, niin sen, että asiat eivät todellakaan aina ole mustavalkoisia. Mitä enemmän asioista oppii ja viitsii ottaa selvää, sitä helpompi on ymmärtää toistenkin ratkaisuja ja erilaisia elämänmalleja. Välillä on terveellistä haastaa omaa ajattelua ja joutua toimimaan sellaisenkin mallin mukaan, mikä ei välttämättä olisi ollut ensimmäisenä toivelistalla. Ja itse olen ainakin paljon mieluummin se ystävä, joka tukee läheistensä valintoja ja keksii mieluummin kymmenen hyvää syytä siihen, miksi joku ratkaisu voisi toimia, kuin kymmenen vasta-argumenttia siitä, miksi se voi mennä pieleen.
”Aina löytyy eskimoita, jotka osaavat neuvoa kongolaiselle miten selvitä parhaiten helteessä…”
Kuvat: Sekalaisia otoksia perhe-elämästämme kuluneelta vuodelta