Vuosaaresta, ystävyydestä ja ikävästä

 

IMG_2818.JPG

Tiedätte varmaan niitä viikonloppuja, kun palaa halusta tehdä jotain, mutta kaikilla on jotain menoa ja päätyy vaan lojumaan sohvalla? Tämä viikonloppu oli juuri sellainen. Meidän perheessä ainakin näkyy välillä todella hyvin se perusparadoksi: kotona pääasiassa oleva vanhempi (= minä) haluaisi viikonloppuisin mennä ja tehdä kun siihen on mahdollisuus, kun taas mies mieluummin lataisi rauhassa akkuja tulevaa työviikkoa varten. Vaikka nautinkin kotoilusta ja erityisesti kiireettömistä viikonloppuaamuista pitkän kaavan mukaisine aamiaisineen, jossain vaiheessa päivää on kahden pienen hulivilin kanssa päästävä neljän seinän ulkopuolelle. 

Tällä hetkellä on rehellisesti ikävä Suomen viileämpää ilmastoa, joka mahdollistaa päivittäisen ulkoilun lasten kanssa. En toki muistele kaiholla niitä päiviä, kun puin kiljuvat lapset viiteen eri vaatekerrokseen ja työnsin tuplarattaita polviin ulottuvassa lumessa. Mutta kylmässä säässä voi sentään ulkoilla, jos pukeutuu oikein. Neljänkymmenen asteen helteessä tulee äkkiä siveellisyyden rajat vastaan, jos vaatteita yrittää vähentää yhtään enempää. Vaikka nyt on syyskuu, ulkona on edelleen niin kuuma, että autoa ajaessa olisi parempi olla patalaput käsissä, etteivät näpit pala. Kaikenlaiset askareet ja ulkoilu (edes rauhallinen puistossa istuskelu) ovat ihan mahdottomia ajatuksia tällä hetkellä. Mieheni neuvoi auliisti minua: ”liiku hitaammin, aina sä paahdat menemään niin hirveällä tahdilla että vähemmästäkin tulee kuuma!” Joo, no kahden lapsen kanssa helpommin sanottu kuin tehty… 

 

IMG_2808.JPG

Tällaisina viikonloppuina kaipaa niitä luottoystäviä, joiden kanssa voi spontaanisti tehdä asioita ilman, että kaiken pitää olla viimeisen päälle suunniteltua. Suomessa meillä oli muutama sellainen ystäväperhe, joiden kanssa saattoi yllättäen järjestää jotain tekemistä, kun oman kodin seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Usein oli myös mahdollisuus tehdä jotain ihan ex tempore, vain tyttöjen kesken. Luottoystävälle soitin usein silloin, kun oli jokin akuutti arkikriisi päällä tai jos olin vain aikuista seuraa vailla. Joskus tavattiin Ikeassa hodarien ja päämäärättömän kiertelyn merkeissä, toisinaan lenkkeiltiin ja tuuletettiin päätä. Joskus tehtiin rennot lounastreffit päivällä ja syötiin ihan vaikka Saarioisten äitien pinaattilettuja, Lidlin croissantteja ja kuningatarjätskejä lasten kiljuessa ja remutessa leikkiessä nätisti taustalla. Nämä ihmiset ovat niitä, joiden kanssa oli hauskaa ja rentouttavaa silloinkin, kun lapset tappelivat suurimman osan ajasta, asunnon desibelit nousivat kattoon ja tarjoilut olivat suoraan kaupan pakastealtaasta. Villakoirat tai telineessä roikkuvat pyykit eivät haitanneet ketään. Näiden ihmisten kanssa ei aina tarvinnut nousta arjen yläpuolelle käymällä hienoissa ravintoloissa tai tekemällä kalliita reissuja – ne arkiset kyläilyt ja kohtaamiset ovat niitä, joita on jäänyt eniten ikävä. 

 

IMG_2809.JPG

IMG_2810.JPG

IMG_2811.JPG

Tämän postauksen kuvat ovat eräältä kesäkuiselta illalta, kun päätimme kahden ystäväni kanssa nauttia viimeisistä hetkistä yhdessä ennen Yhdysvaltoihin paluutani. Vietimme kesän aikana paljon aikaa yhdessä perheinä, mutta välillä on pakko päästä ihan tyttöjen kesken liikenteeseen. Saattaa jopa joskus saada jonkun lauseen tai ajatuksen sanottua ihan loppuun asti. 😉 (Kyllä te äidit tiedätte…) Löysimme kauppakeskus Kaaresta ihanan tunnelmallisen kahvilan, josta tuli ainakin minulle todella vahvat ranskalaisvibat. Täällä kahvilassa viettäisi mielellään enemmänkin aikaa, ei tule samanlainen pystykahvien tunne kuin vaikka Arnoldsissa tai muissa vastaavissa ketjuliikkeissä. Itse pidän kyllä kovasti koti-illanistujaisistakin, koska tarjoilut hoituvat todella vaivattomasti nyyttäriperiaatteella. Välillä on kuitenkin todella piristävää päästä tutuista ympyröistä ulos, silloin arjen irtiottokin tuntuu jotenkin perusteellisemmalta. Ja kyllähän se nyt äideille tekee hyvää päästä välillä edes valmiiseen pöytään ja juoda kahvi silloin, kun se on vielä kuumaa.

 

IMG_2814.JPG

IMG_2817.JPG

IMG_2819.JPG

Kaaresta lähdimme ajelemaan kohti Vuosaarta ja toisia kahveja. 😀 Jos joskus vielä palaamme Suomeen, Vuosaari ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto! Olen aina asunut veden läheisyydessä, siinä on jotain todella meditatiivista. Purjeveneet, rantakahvila, kauniit maisemat ja hyvä seura – tästä ei ilta paljon parane! Tämä ilta ei vaatinut mitään hillitöntä panostusta tai valmistelua, ja juuri siksi se oli ihan täydellinen. Olen onnekas ja kiitollinen siitä, että minulla on lähipiirissäni ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa ihan mitä vaan. Oli se sitten maailman huonoin puujalkavitsi tai kalvava huoli, jota ei ole kenellekään muulle uskaltanut tai osannut pukea sanoiksi. Elämäntilanteet opiskelevina äiteinä ovat yhdistäneet, mutta pelkästään se ei pidä ihmisiä välttämättä yhdessä. Muutamassa vuodessa muodostunut ystävyys on opettanut ja kasvattanut niin paljon, ettei sitä näin nykyperspektiivistä aina välttämättä edes tajua. Huumorintajumme on kasvanut yhteen, ja monet elämänasenteet ovat muuttuneet aika radikaalistikin siitä, mitä ne vielä olivat muutama vuosi sitten. 

 

IMG_2824.JPG

IMG_2827.JPG

IMG_2828.JPG

IMG_2829.JPG

IMG_2831.JPG

IMG_2833.JPG

Niin kovin suomalaista: punainen tupa valkoisine ikkunanpuitteineen, ranta, maitokahvi ja pannukakku.

Tässä hetkessä on kaikki.

IMG_2845.JPG

IMG_2847.JPG

IMG_2848.JPG

IMG_2849.JPG

 

IMG_2867.JPG

IMG_2882.JPG

IMG_2888.JPG

Näiltä naisilta olen saanut niin paljon. Tukea ja tulevaisuudentoivoa. Rakkautta, elämänkokemusta, yhteisiä ilonaiheita. Olen oppinut armollisuutta ja vähentänyt itsekritiikkiä. Olen oppinut katsomaan maailmaa vähemmän mustavalkoisesti (vaikken kovin mustavalkoinen ihminen koskaan ole ollutkaan, koska rakastan värejä – sekä kirjaimellisesti että metaforisesti). Olen jälleen kerran saanut muistutuksen siitä, että ystävyys kestää pitkän ja hetkittäin sietämättömältä tuntuvan välimatkan ja erossaoloajan. Joskus tuntuu musertavalta olla erossa niin rakkaista ihmisistä, mutta uskon ja luotan siihen, että he eivät katoa elämästäni. Jälleennäkemisen riemu voittaa ne epätoivon hetket, kun ikävä kasvaa painavaksi möykyksi rinnassa. Lapset kyllä muistavat toisensa, kun muistoja pidetään aktiivisesti yllä. Whatsappissa jaetaan kuvia, onpa lähetelty muutama video ja ääniviestikin. Ja lapset sopeutuvat onneksi niin nopeasti, että pystyvät kuromaan menetetyn ajan kiinni minuuteissa.

 

IMG_2899.JPG

IMG_2900.JPG

IMG_2902.JPG

IMG_2905.JPG

Tämä kuva on jo toinen samalla rannalla otettu kuva meistä muskettisotureista. Edellinen otettiin vuosi sitten, juuri ennen kuin muutimme ulkomaille. Se komeilee tällä hetkellä olohuoneen seinällä osana rakkaiden muistojen kollaasia. Tämä kuva saa tehdä sille kohta seuraa, kunhan saan ostettua sopivat kehykset. Toivon, että ensi kesänä saamme ottaa Vuosaaressa trilogiaan kolmannen kuvan. Ehkä otamme lapset ja miehet mukaan, ja järjestämme perhepiknikin. Nautimme toistemme seurasta, aalloista, purjeveneistä ja rantakahviloista.

 

IMG_2909.JPG

IMG_2919.JPG

IMG_2925.JPG

IMG_2932.JPG

Ehkä joskus löydän täältäkin niitä ihmisiä, joiden luokse voin mennä ilmoittamatta. Joiden luona voi olla konstailematta kotiasu päällä ja osallistua kotitöihin tai lasten komentamiseen. Jokainen tarvitsee elämäänsä ystävän, joka tuo pyytämättä lempisuklaata. Jonka kanssa voi sopia tapaamisen lähikahvilaan kymmenen minuutin varotusajalla. Jonka kanssa valvoo läpi yön, koska jutusta ei tahdo tulla loppua. Joka kiipeää päähänpistosta spontaanisti puuhun tonnin järjestelmäkamera kaulassa, ihan vaan ottamaan paria valokuvaa. Joka saa sinut nauramaan niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskia. Josta eroaminen tekee niin kipeää, että se sattuu.

Toivon, että joskus vielä voisin saada nämä tytöt kotiini USA:an. Jakaa juuri sitä arkea iloineen ja suruineen. Viedä heidät suosikkipaikkoihini. Niin paljon jää kertomatta: lasten hauskoja juttuja, arjen huolia ja kiemuroita, töissä ja harrastuksissa onnistumisia. Olisin niin kovin mielelläni vastassa maaliviivalla, kun sisupussi ystäväni juoksee polvivaivoistaan huolimatta ensimmäisen maratoninsa. Juhlisin kovin mielelläni hänen ammattiin valmistumistaan, kun sen aika koittaa keväällä. Haluaisin olla antamassa kummitytölleni joulu- ja synttärilahjat henkilökohtaisesti. Haluaisin olla osallistumassa öljykutsuille, pohtimassa uusia sisustusratkaisuja ja päivittelemässä miessukupuolen älyttömyyttä. Juoksemassa taas Naisten Kympin. 

Ehkä sen aika koittaa vielä joskus. 

Kommentit (9)
  1. Ihana blogi Hanne sulla täällä 🙂 Ja niin elämänmakuinen. Luen erittäin mielenkiinnolla havaintojasi ja pohdintojasi. Kiitos!
    – serkkusi

    1. Oi kiitos kun jätit kommentin, siitä onkin aikaa kun ollaan viimeksi juteltu! Hauskaa että tätä kautta pysyt perillä meidän kuulumisista, ois kiva kuulla myös susta! 🙂

      1. Jäin ihan koukkuun blogiisi. Joskus kuulen hieman kuulumisianne suvun kautta ;), hyvää siis! Meille kuuluu hyvää. Asumme täällä pikkulehmäkaupungissa.. työskentelen sosiaalityöntekijänä. Valmistuin 2011, ja gradu meni läpi avustuksellasi :D, kun käänsit tiivistelmäni! Kiitos siitä.

  2. ”Ehkä joskus löydän täältäkin niitä ihmisiä, joiden luokse voin mennä ilmoittamatta. Joiden luona voi olla konstailematta kotiasu päällä ja osallistua kotitöihin tai lasten komentamiseen.”
    Kuulostaa tutulta, samaa olen miettinyt usein. Kaverit on niin eri asia kuin lapsuudesta asti tutut ystavat.

    1. Kiitos kommentista Tuua! Lähimmäksi tätä kuvaustani pääsevät tietyt in-laws, heillä kyläillessä voi oikeasti olla kuin kotonaan. Harmi vaan, että hekin asuvat reilu parin tunnin ajomatkan päässä. Mutta pienistä asioista syntyy se yhteys ja tuttuuden tunne: kun on kasvanut niin täysin eri kulttuurissa ja ympäristössä, ei aina löydy yhteistä kokemuspohjaa. Tästä postausta tulossa, muuten menee romaaniksi 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *