Muskarikauden avajaiset

Muskarikausi alkoi jälleen! Koska tunnetusti lahjakas lapseni kunnostautui siellä jo viime kaudella, päätimme jatkaa harrastusta edelleen. Äitiryhmä on pääosin tullut jo tutuksi. Tenavat eivät enää puklaile ympäriinsä, mutta tänä vuonna mikään esine muskariluokassa ei enää ole turvassa. Myös naperon temperamentti ja ehtymätön kiinnostus soittimia kohtaan tekee muskarista varsin jännää.

Muskarissa on aina alkulaulu, jota seuraa jokin liikunnallinen numero. Siispä muskariope istahti pianon ääreen soittamaan reipasta musiikkia ja ohjeisti liikkumaan musiikin aikana vapaasti ja pysähtymään aina, kun musiikki katkeaa.

Muut lapset tekivät työtä käskettyä ja taapersivat ympäri luokkaa. Myös napero liikkui vapaasti kaksi metriä, pianon viereen. Sitten se pysähtyi musiikista välittämättä niille sijoilleen ja tuijotti muskariopen sormia kiinteästi parin sentin päästä. Maanittelusta tai talutusyrityksistä ei ollut mitään apua, myös kauemmas kantaminen osoittautui turhaksi. Napero palasi aina vääjäämättä aitiopaikalleen.

Sitten lapsille jaettiin taas bongorummut aurinkotanssin soittamista varten. Minun silmissäni ne näyttivät ihan samanlaisilta, mutta naperopa tiesi asian paremmin. Vieruskaverilla oli paljon hienompi rumpu, muskariopen rummusta puhumattakaan. Naperon silmiin syttyi tuttu määrätietoinen kiilto. Sen koko olemus henki jämäkkää tavoitetta: se t-a-h-t-o-i muskariopen rummun.

Tanssimme oman aurinkotanssimme napero vieraan rummun luokse pyrkien, minä ajoankkurina sen nilkoissa roikkuen. Miten tuollainen noin kymmenkiloinen taatiainen voikin olla niin valtavan vahva?

Loppumuskarista tarvitsee ehkä kertoa vain sen verran, että onneksi rumpuja säilytetään avohyllyjen sijaan kaapissa. Napero on nimittäin jossain välissä salaa oppinut käyttämään kirjahyllyä tikapuina.