Luulin jo pudottaneeni kaikki raskauskilot, mutta ei ollut eka kerta, kun taas eilen poistuessani jonkun työhuoneesta tein beyoncet ja sammutin valot ahterillani.
Työpaikan valokatkaisijat on asennettu esteettömälle tasolle niin, että niihin yltää myös pyörätuolista.
Tai pakaroilla. Jos sattuu olemaan sitä sorttia, joka hitusen ahtaammassa tilassa kääntyilee yhtä sulavasti kuin traktori.
On ruuhkavuosia ja sitten on silkkaa sekopäisyyttä. Harrastan nähtävästi näistä jälkimmäistä.
Kukakohan keksi, että on hyvä idea olla raskaana, palata töihin ja muuttaa – kaikkea kolmea yhdessä rytäkässä? No voin kertoa, että minä näemmä.
Jos vähän aikaa sitten makasin viikkotolkulla lamaantuneena sohvan pohjalla, niin nyt juoksen tukka putkella ja maha möhöttäen töissä, kotona pakkaamassa tai uudessa kodissa sisustamassa. Eipä päivään järin montaa tyhjää hetkeä jää.
Toisaalta tuleepahan energinen keskiraskaus ainakin hyödynnettyä täyteen potentiaaliinsa, tai ylikin. Missäköhän vaiheessa tästä sekopäärumbasta sanoutuu irti kroppa, pää tai jatkuvaan pakkaamiseen ja hösäämiseen näivettyvä aviomies?
Mutta onhan se ajatuksena aivan ihana, että kesällä meille syntyy vauva uuteen, tilavampaan kotiin. Kotiin, joka ostettiin sillä ajatuksella, että siellä tulevat meidän lapsemme lapsuutensa viettämään ja ne niin tärkeät kaverisuhteensa luomaan. Meidän lintukoto.
