Ne kaksi viivaa
Ja siinähän ne komeilivat eräänä lokakuisena iltapäivänä. Tulipa täysin puskista, sillä aamulla olimme miehen kanssa juuri alustavasti keskustelleet, milloin laittaisimme pikkukakkosen niin sanotusti tulille. Eli toisin sanoen, milloin hakisimme hormonipiikkiarsenaalin ja venyttelisimme vatsanahkaani, jotta saisimme minut lapsentekokykyiseksi, kuten esikoisen kohdalla. Kuitenkin aamupäivän brunssilla nautitun skumppalasillisen tuoma huono olo toi mieleen omituisen haja-ajatuksen, että voisiko muka olla, ja kylläpä siinä silmät levähtivät selälleen kun tikkuun piirtyivät lähes välittömästi kaksi punaista viivaa.
Mies oli haravoimassa lehtiä pihalla, kun hymyillen menin terassille tikkuani heiluttelemaan. Siinä revettiin kyllä molemmat ihan rehellisesti nauruun ja taidettiinpa lyödä yläfemmat, että näin helposti ja yllättäen se sitten tällä kertaa. Ei olisi ikinä uskonut.
Jos jostain olin ja olen tälle universumille kiitollinen, on se, että sain tällaisen raskautumiskokemuksen, kun esikoisen kohdalla tie oli aika paljon kivisempi. Sain tuntea, miltä tuntuu raskautua yllättäen ja yrittämättä – juuri se tunne, josta olin kaikki ne kuukaudet aiemmin ollut muille niin kovin kateellinen, ihan rehellisesti.
Mutta eipä tainnut tämän pienen kurpan kuuppa pysyä ihan menossa mukana. Yllätyksen, hormonien ja ilon sekamelska sai iltapäivän naurujen jälkeen padot aukeamaan ja kunnolla. Vollotukseni meni kutakuinkin näin:
”Miten mä muka voin rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin tätä ensimmäistähähähähähäääääääääbyäääh?!”
”Entä jos mä rakastankin toista enemmähähähhähäääääääääään?!”
Ja tuon suuntaista loogista, järkevää ja aikuismaista yksinpuhelua jatkui jonkin aikaa.
Voi miesparkaa, on sillä taas kahdeksan kuukautta kestämistä.
