Ne kaksi viivaa

Ja siinähän ne komeilivat eräänä lokakuisena iltapäivänä. Tulipa täysin puskista, sillä aamulla olimme miehen kanssa juuri alustavasti keskustelleet, milloin laittaisimme pikkukakkosen niin sanotusti tulille. Eli toisin sanoen, milloin hakisimme hormonipiikkiarsenaalin ja venyttelisimme vatsanahkaani, jotta saisimme minut lapsentekokykyiseksi, kuten esikoisen kohdalla. Kuitenkin aamupäivän brunssilla nautitun skumppalasillisen tuoma huono olo toi mieleen omituisen haja-ajatuksen, että voisiko muka olla, ja kylläpä siinä silmät levähtivät selälleen kun tikkuun piirtyivät lähes välittömästi kaksi punaista viivaa.

Mies oli haravoimassa lehtiä pihalla, kun hymyillen menin terassille tikkuani heiluttelemaan. Siinä revettiin kyllä molemmat ihan rehellisesti nauruun ja taidettiinpa lyödä yläfemmat, että näin helposti ja yllättäen se sitten tällä kertaa. Ei olisi ikinä uskonut.

Jos jostain olin ja olen tälle universumille kiitollinen, on se, että sain tällaisen raskautumiskokemuksen, kun esikoisen kohdalla tie oli aika paljon kivisempi. Sain tuntea, miltä tuntuu raskautua yllättäen ja yrittämättä – juuri se tunne, josta olin kaikki ne kuukaudet aiemmin ollut muille niin kovin kateellinen, ihan rehellisesti.

Mutta eipä tainnut tämän pienen kurpan kuuppa pysyä ihan menossa mukana. Yllätyksen, hormonien ja ilon sekamelska sai iltapäivän naurujen jälkeen padot aukeamaan ja kunnolla. Vollotukseni meni kutakuinkin näin:

”Miten mä muka voin rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin tätä ensimmäistähähähähähäääääääääbyäääh?!”

”Entä jos mä rakastankin toista enemmähähähhähäääääääääään?!”

Ja tuon suuntaista loogista, järkevää ja aikuismaista yksinpuhelua jatkui jonkin aikaa.

Voi miesparkaa, on sillä taas kahdeksan kuukautta kestämistä.

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys

Ihmisen ikävä vuorten luo

Useimmat minut tuntevista ihmisistä luultavasti tietävät, että pidän kovasti vuorista. Olemme vuosia käyneet puolison perheen kanssa talvisin samassa alppikylässä, jonne palaaminen tuntuu aina siltä, kuin tulisi kotiin. Matkailijat ylhäällä vuorella ovat vakiokansaa, jotka palaavat joka vuosi samaan hotelliin samaan aikaan. Jopa hotellihuoneemme on ollut vuodesta toiseen sama. Tänä talvena päätimme jättää matkan väliin taloudellisista syistä. Olo on todella orpo. Miten ihminen voi kiintyä johonkin paikkaan näin kovasti?

Omeshorn hotellin pihasta katsottuna.

Tästä vuoresta on tullut kovin rakas, se on aina läsnä. En ole ainoa perheessä, joka näkee siitä unia.

Zürser Täli, kohta lasketaan alas.

Naapurikylän Zürser Täli on yksi seudun kauneimmista rinteistä.

En rakasta Helsingin talvia. Nautin kylmistä, aurinkoisista talvipäivistä, mutta aina talviauringon nähdessäni kaipaan sitä tunnetta, kun aamulla laittaa monot jalkaan ja liukuu hotellin ovesta suoraan aamunäreään rinteeseen. Ylhäällä kylässä asumisessa on se mukava lisäpuoli, ettei laskupäivää tarvitse aloittaa tuolihississä, vaan hissijonot voi välttää lähes kokonaan, kunhan tietää missä muut ihmiset mihinkin aikaan liikkuvat.

Lumi, vuoret ja aurinko, kaikki mitä ihminen tarvitsee.

Parasta on lasketella maisemareittejä pitkin kylästä toiseen.

Ja kun aamulla jään bussista pois työpaikkani edessä, vastassa on tuulen kiillottama jäinen jalkakäytävä, jota pitkin jäähileinen lumi pöllyää. Kun tuisku iskeytyy vasten kasvojani, muistan taas, miltä tuntuu poistua tuolihissistä vuoren huipulla. Tunnen mieleni kaihoisaksi.

Vaikka napero on ihana, en aina haluaisi itse aikuistua vanhemmuuden vaatimalla tavalla. Haluaisin elää hiihtopummina muutaman viikon vuodessa, ja kesällä kiipeillä vuorille valjaat ylläni.

Ehkä minä vielä kiipeänkin. Lapsi ei ole lapsi ikuisesti. Kunhan kolmekymppisen fysiikka ei anna periksi ennen aikojaan.

Suhteet Oma elämä Matkat Ajattelin tänään