Ymmärrän, että äidit pönkittävät omaa epävarmuuttaan kilpailemalla. On täysin luonnollista ajatella, että milloinkohan meillä osataan tuota tai wau, olisipa meilläkin noin. Mitä en ymmärrä ollenkaan, on tapa millä tätä päätöntä kilpailua käydään.

Eikö näistä kehitysvaiheista ja lasten yksilöllisistä eroista voi puhua avoimesti? Kehua rohkeasti, kun toisella on jokin uusi taito, vaikka omasta kodista ei sitä vielä löydykään.  Eikö voisi vain rehellisesti ja avoimesti sanoa, että jollakin tasolla kadehtii sitä, mitä toisaalla tapahtuu? Koska se on luonnollista, varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla. Eikä se millään tavalla heikennä omaa arvoa äitinä tai kieli epäonnistumisesta. Epävarmuus on ihan ookoo.

Sen sijaan äidit alkavat kilpailla kaikin tavoin, miten pystyvät. On kyse sitten varusteista, taidoista, vaunuista, vaatteista, ruokavaliosta, ekologisuudesta – lista on loputon. Jokainen äiti kuitenkin tietää, että ei tästä hommasta palkintoja jaeta eikä toinen lapsi ole parempi tai (tässä iässä vielä) lahjakkaampi toista.

Kehityseroja saatetaan jopa hävetä, kuten eräänä päivänä puiston hiekkalaatikolla huomasin. Poikani ikäinen lapsi konttasi laatikolla, ja kun lapsen äidin kanssa tuli iät puheeksi, alkoi vilpitön ja hieman häpeilevä puolustuspuhe siitä, miksi lapsi ei vielä kävele. Olin hieman hämmentynyt tästä keskustelusta, toiset kun kävelevät tässä iässä ja toiset eivät. Toiset puhuvat sanoja, toiset eivät. Toiset rakentavat palikkataloja, toiset syövät täysin itsenäisesti ruokailuvälineillä. Jotkut eivät halua vielä tehdä mitään näistä.

Ja kaikki nämä lapset ovat aivan yhtä hyviä, lahjakkaita ja ihania. Samaa ei valitettavasti voi aina sanoa meistä äideistä.