Yöhulinoita läpi käyvän äidin paras ystävä aamutuimaan (heti mutteripannun ja lähikahvilan take away -listan jälkeen) on luultavasti YSL. Pienellä, kultaisella putkilolla on avainrooli taistossa, jossa puoli yötä valvoneesta zombista yritetään saada aikaan ulkoisesti asiakastapaamisiin soveltuva yksilö.

Tiedättehän, se tavallinen tarina: pohjustat meikin, rajaat silmät, yrität olla sotkematta valmista silmämeikkiä ripsarilla, kiskot sukkahousut jalkaan ja mekon ylle, etsit epätoivoisesti kännykkää ja avaimia, joilla joku on jo ehtinyt leikkiä. Suoritat esteradan, jossa väistelet mustaa mekkoasi tavoittelevia tahmaisia mustikkajogurttitassuja sekä lattialle viisi minuuttia aiemmin levitettyjä duploja. Lapsi kiehnää ja roikkuu nilkoissasi kiinni koko tämän ajan. Korvakorun tausta putoaa lattialle ja se on ehdittävä etsiä ja poimia sieltä ennen kuin se on uteliaan taaperon suussa. Hei, kuka on piilottanut toisen kengän? Missä kaulahuivini on? Kyllä, kulta, miten hieno tussi. Älä kuitenkaan piirrä sillä äidin hameeseen.

Pihalla onnittelet itseäsi: selvisin kotoa ulos yksin, olen melkein ajoissa, näytän melkein järkevältä ihmiseltä. Kiidät töihin ja neuvotteluhuoneeseen, jonka ovesta astuu sisään lisää eri-ikäisten lasten äitejä ja isiä, jotka nekin ovat jonkun lapsia.

Palaveripöydän ympärillä totuus valkenee nopeasti meistä jokaiselle. Loisteputken kelmeä valaistus paljastaa armotta, kenellä on eniten valokynää.