Takana taas yksi sellainen yö. Kello yhdeltä levoton napero siirtyi pinnasängystä vanhempien väliin nukkumaan. Kaksi tuntia se mylläsi ympäriinsä, kello kolmelta kulmahampaiden aiheuttama tuska yltyi sietämättömäksi ja alkoi huuto.

Muistin äitiystävien antaman ohjeen: annostele kipulääkettä reilulla kädellä. Yhteistuumin kumppanin kanssa taistelimme suspension naperon suusta sisään. On muuten melko vekkulia lääkitä lasta, kun tyypillä alkaa olla kaikki hampaat valmiina ja se osaa puristaa ne tiukasti yhteen. Lisäksi se jo lääkeruiskun läsnäolon haistaessaan taipuu kaarelle taaksepäin ja pudistaa päätään. Enkä voi sitä siitä moittia, se lasten lääkkeissä näköjään lähes poikkeuksetta käytettävä mansikkaesanssi löyhkää ihan kamalalta.

Kello neljältä kämpässä kuului jälleen naperon tasainen tuhina (ja kumppanin kuorsaus). Käännyin mukavaan asentoon ja vaivuin syvään uneen. Nukuimme hyvin. Kerrankin tosi hyvin.

Kahdeksan aikaan aamulla nimittäin heräsimme tietoisuuteen siitä, että toisen meistä pitäisi olla jo töissä ja lastenhoitaja soittaa ovikelloa parinkymmenen minuutin päästä. Varttia myöhemmin minä sudin valokynää naamaani eteisessä kenkiä vaille valmiina, napero leikki jaloissani korkkariparilla ja sen aamutoimet ennen omiaan hoitanut kumppani pesi kylpyhuoneessa hampaita toivoen ehtivänsä pukea ylleen jotain pyjamaa säädyllisempää ennen hoitajan tuloa.

Mutta napero oli tosi tyytyväinen.