Toimitus haastoi perhebloggaajat pohtimaan, miksi bloggaavat. Hurmosmamma jo ehtikin meillä vastata omasta puolestaan, mä täydentelen omasta näkökulmastani.

Yksi suuri syy bloggaamiseeni on se, että huomasin sekä omalta Facebook-seinältäni että monen tuntemani ihmisen blogista, kuinka arkielämä ja sometodellisuus eivät ihan aina sataprosenttisesti kohtaa. Vähän niin kuin tässä vanhassa videomeemissä. Mä tulin kyllä viettäneeksi ihan kiitettävän osan äitiyslomastani joko merenrantakävelyillä lattemuki vaununrunkoon kiinnitetyssä telineessä keikkuen, tai kivoilla salaattilounailla kaverien kanssa Johto Cafessa ja Mokossa. Aamulla saatoin vilkaista ulos ja jos siellä satoi räntää, painuimme vauvan kanssa uudestaan peiton alle päikkäreille. Pikaiset, nopeasti jaettavat Facebook-päivitykset tai instakuvat näistä hetkistä kuitenkin olivat vain puoli totuutta, sillä 80 % äitiyslomastani oli jotain ihan muuta. Halusin kertoa arjesta tämänkin osan niille, joita se kiinnostaa. Perustimme tämän blogin alun perin neljän äidin porukalla, Lilyyn siirryttäessä meitä jatkoi täällä kaksi. Aluksi taisimme Hurmiksen kanssa kirjoitella Facebookissa toisillemme viihteellisiä muka-blogitekstejä omasta elämästämme ja siitä se sitten lähti. Jo blogin suunnitteluvaihe oli ihan superhauskaa.

Tältä näyttää äitiysloma Facebookissa.

Mulla on face-kavereissa jonkin verran sellaisia ihmisiä, joille jatkuvat lapsipäivitykset ovat myrkkyä. Ja sitten on joitakin ihmisiä, joita en tunne aivan niin hyvin, että haluaisin aivan kaiken arjestani seinälläni jakaa, lapseni arjesta puhumattakaan. Sen sijaan, että pelaisin sekoamiseen asti miljoonan kaverilistan kanssa yksi statuspäivitys kerrallaan, olen ottanut sen linjan, että Facebookiin tulee ylipäänsä perhe-elämää koskevia päivityksiä melko hillitysti. Iltalehden blogeihin en itse lähtenyt tällä kertaa mukaan ajankäyttösyistä, sillä halusin pitää bloggaamisen kivana harrastuksena sen sijaan, että siitä muodostuu taakka. Työ- ja harrastuskuvioiden vuoksi elämäni on sen verran kiireistä, että yltiösäännölliseen bloggausaikatauluun sitoutuminen on ajoittain vaikeaa. Tai sitten se blogin kirjoittaminen on väkisinkin naperon kanssa olemisesta pois, ja siitä en suostu tinkimään. Olenhan jo valmiiksi kahdeksan tuntia vuorokaudesta pois kotoa töiden takia.

Niin ja ne merenrantalenkit lattemukin kanssa selittyvät ihan vain sillä, että naperolla oli koliikkikausi, jolloin se nukkui tasan joko kantoliinassa tai liikkuvissa vaunuissa. Latte, no, se on käytännön syistä aina kahdella espressolla. Ja vielä useammin mukissa on ihan vain mustaa kahvia, kofeiiniaddikti täällä hei. Kivat salaattilounaat tarjosivat usein päivän ainoan aikuisen ihmiskontaktin ja estivät minua tulemasta seinähulluksi silloin, kun kumppanin työpäivät venyivät. Ja aamupäikkärit vauvan kanssa mahdollistivat tunnin yhtäjaksoiset unet edes joskus, yöt kun käytettiin alkuvaiheissa lähinnä koliikkihuutoon, ruokailuun ja siihen, että ravasin refluksikohtauksesta kärsivä vauva kantoliinassa ympäri olohuonetta.

Ja postauksen loppuun valtava kiitos munkin puolestani teille kaikille, jotka olette lähteneet mukaamme viettämään täydellistä äitiyslomaa! Ja Lilyn suosituksesta olemme Hurmiksen kanssa mykistyneen kiitollisia. <3 Toivottavasti onnistumme viihdyttämään jatkossakin tämän arvoisesti!