Äitiyden myötä on tullut suomalaisissa esiin aivan uudenlainen ilmiö, nimittäin ventovieraat ovat avanneet sanaisen arkkunsa arkipäiväisissä tilanteissa. Small talkia suomalaisittain.

Se alkoi jo raskausaikana, kun huomasin saavani lämpimiä hymyjä vastaantulijoilta, olihan se pullottava napa kieltämättä ihan sympaattinen. Navan pullahdettua takaisin sisäänpäin ja pojan ulos, huomasin yhtäkkiä saavani paljon ihasteluja ja kyselyitä pienestä tuhisevasta kääröstämme. Olihan se aivan huumaavan ihana toki meille, mutta ventovieraiden lämminhenkinen jutustelu ja kiinnostus meidän arjestamme tuntui todella miellyttävältä. Ihan kuin suomalaiset olisivat sulaneet jääkauden jäljiltä.

Muistan elävästi, kun palasin vaihto-oppilasvuodelta Australiasta takaisin kotimaiseen lukioon. Olin ehtinyt omaksua varsin hyvin g’day mate -mentaliteetin, ja saatoin ennen tuntien alkua lyöttäytyä ensimmäiseen porukkaan, jonka käytävillä näin, ja jutustella niitä kuuluisia kaalinpäitä. Ensireaktio oli yleensä sarja varsin kummaksuneita katseita ja epäröivä skriinaus siitä, olenko täysi kylähullu. Lopputulema taisi olla, että en ole, koska tällä tavalla syntyi monia mukavia tuttavuuksia.

Kunnes aika teki tehtävänsä ja palasin taas ruotuun, ventovieraille jutustelu rapisi kuin kultarannikon rusketus. Siksi tämä uusi, kotimainen sosiaalisuuden aalto tuntuu aivan äärimmäisen mukavalta. On mieletöntä huomata, kuinka yrmeinkin ilme voi silmiä räpsäyttämällä muuttua spontaaniksi hyväntuulisuudeksi, kun taaperon tohellusta seurailee.

Toivottavasti tämä vaihto-oppilasaika kestää pitkään.