No oikeastaan puistossa.
Häkissä ollut eläin halusi pois, kuten häkkeläimille kaiketi on tyypillistä. Häkissä olevista viihdykkeistä huolimatta kivointa oli kulkea häkin laitaa edestakaisin kuten leijonat Korkeasaaressa konsanaan.
Häkin ulkopuolella pällistelevä puolestaan oli tylsistynyt tapahtumaköyhään näkymäänsä ja halusi mielummin vaikkapa mukaan häkkiin sisälle. Tai vaihtoehtoisesti ruokaa.
Ruoho näyttäisi todellakin aina olevan vihreämpää aidan toisella puolella.
Verivana kaulalla, veritahroja monessa kohtaa paitaa, käsivarsi veressä.
Mitä on tapahtunut? No eipä sen kummempaa, kuin että meillä näemmä harjoitellaan kävelemistä nyt ihan urakalla. Ja sen seurauksena muksahdetaan välillä naamalleen, ei tosin suorilta jaloilta vaan kontaten, koska kiire nousta takaisin pystyyn on niin kova. Siinä sitten näemmä huulet saavat kovaa kyytiä ystäviltään hampailta, ja äiti saa olla nostelemassa pientä vampyyriä syliin lohdutukseksi.
Kumma kyllä mikään ei tunnu hidastavan menoa. Paitsi jos erehtyy osallistumaan näihin kävelyharjoituksiin – hirmuinen kiukkuitku seuraa kehotuksesta kävelemiseen.
Kaipa tässä on kyse taas niistä asioista, joihin äidin ei pitäisi nenäänsä työntää. Mutsi hei, mä osaan ihan itse.
