”Nuuksiossa voit retkeillä myös polkupyörällä ja ratsailla sekä pyörätuolin tai lastenvaunujen kanssa. Valitse kiinnostava reitti ja löydä luontoon!” Näin luimme Luontoon.fi-sivustolta.

Eipä sitten muuta kuin tuumasta toimeen. Eväät reppuun, kahvi termariin, napero rattaisiin, kaverit mukaan ja kansallispuistoon. Valitsimme kartalta reitiksi Punarinnankierroksen, 2,5 km, jota mainostettiin maastoltaan helpoimmaksi. Parkkipaikalta lähti leveä hiekkatie, jonka varrella oli lupaavia pyörätuolin kuvia. Neljät rattaat rullasivat mukavasti eteenpäin. Ainakin seuraavaan ylämäkeen asti.

Sitten hiekkatie loppui. Kivinen polku ylitti kallioisen mäen, puiden juuret risteilivät polun yli paksuina verkostoina. ”Ehkä tää on vain tämä kohta”, tuumimme ja työnsimme rattaita esterataa pitkin niin tasaisesti kuin suinkin pystyimme.

Polku jatkui samanlaisena edelleen. Tuli jyrkkä alamäki ja sen perään ylämäki.

”Onneksi me hankittiin nää rattaat sillä perusteella, että voidaan liikkua maastossa”, virnistelimme toisillemme.

Puhkuimme sitkeästi eteenpäin, metrin toisensa jälkeen. Välillä pysähtelimme, kun ensin lapset yksi kerrallaan siirtyivät rattaista kantoreppuun, sitten äitien oli vähennettävä omaa vaatetustaan kantoreppujen alta.

”Paljonkohan tätä on vielä jäljellä?”, pohdimme ja järkeilimme optimistisesti samalla, että tuleepahan eväiden joukossa olevat suklaakeksit ja mokkapalat tässä samalla ansaittua. Paketillisessa tomusokeria on 2000 kilokaloria.

Vastaan tulivat pitkospuut – mukavan leveät kahdelle jalalle, mutta silti niin kapeat, että vain rattaiden toiset renkaat mahtuivat niillä kulkemaan. Pohdimme, että haluaisimme ehkä nähdä sen ihmisen, joka pystyy tämän reitin pyörätuolilla retkeilemään.

Seuraavassa mäessä vastaan tuli joukko retkeilijöitä.

”Aika sinnikkäitä olette. Se jyrkkä mäkikin, mikä me äsken tultiin alas ja ne pitkospuut, noiden rattaiden kanssa…”

Siis hetkinen, tulette sieltä mihin me ollaan menossa? Miten ihania uutisia. Kahvakuulatunti taitaa tältä illalta jäädä sittenkin väliin.

Viimein esteradan päässä häämötti punainen ulkohuussi ja Mustalammen nuotiopaikka. Puolet matkasta hihkunut napero oli nukahtanut kantorinkkaan selässäni ja herättyään taapersi ympäriinsä maistellen käpyjä ja kiviä. Aurinko paistoi, vesi kimmelsi, vauvat viihtyivät viltillä leikkimässä, kahvi ja mokkapalat maistuivat hyvältä.

Jälkeenpäin tuli kyllä mieleen, että olisin voinut alun alkaenkin jättää rattaat autoon. Oma naperoni nimittäin kulki parkkipaikalta lähtien kantorinkassa, kun rattaissa matkustivat eväsreppu ja sienikori.

Parhaat tarinathan ovat niitä, joita muistellaan yhdessä vielä vuosienkin päästä.