Hufvudstadsbladet sen aikoinaan sanoi: lähde, jotta voit tulla takaisin. Maatajärisyttävän viisaita sanoja päivälehdeltä.

Mikään ei nimittäin voita niitä ihania kuolapusuja, joita saa osakseen kun nostaa pienen lapsensa syliin peuhaamaan lyhyen erossaolon jälkeen. Vaikka toinen käsi tarraisikin tiukasti nykien jo valmiiksi imetyksestä harvenevaan tukkaan ja ne ainoat alahampaat porautuisivat poskeen. Näitä ei (melkein) edes tunne, kun koko sielu, mieli ja ruumis ovat rakkaudesta soikeana kuin tuo pussaava kuolainen suu.

Tai sitten se haituvainen pää, joka porautuu syvälle paidan rinnuksiin niin, että hiukset kutittavat nenää. Se nuuskutus, kun lapsi vetää sisään äitinsä tuoksua kuin pahinkin imppaaja tietäen, että maitoa on vielä digestiivinä ruokalistalla luvassa. Siinä ei paljoa hammastahna- tai ruokatahrat omilla juhlavaatteilla haittaa, kun niiden lähde on se sama ihanasti ammottava kuola-aukko.

Tekisi mieli sanoa, että pitäisi lähteä useammin, mutta todellisuudessa on kyllä entistä vaikeampi lähteä sitäkään vähää. Paitsi kun ensi kerran kutsu käy iltaa viettämään upeassa naisseurassa.

[Hurmosmamma], joka kirjottaessaan tätä nautti illan ensimmäisen ja ansaitun viinilasillisen Tirpan mentyä hyvillä mielin unille. Voittajafiilis.

Tulipa vietettyä pääsiäinen Euroopan kevätilmaa haistellen. Tämä oli nyt toinen ulkomaanreissu Tirpan kanssa, ensimmäinen tuli tehtyä 4,5kk iässä. Molemmat reissut menivät todella hyvin, mutta miksi ihmeessä etukäteen luottamus siihen oli täysi nolla?

Ensimmäistä Dubain reissua varten tuli pakattua valehtelematta Tirpan kaikki sen koon vaatteet ja muutamat liian pienet ja suuret vaatteet vielä päälle. Ottaen huomioon, että nämä olivat niitä pieniä vaatekokoja joita oli muutenkin aivan liikaa, voitte vain kuvitella kuinka paljon tavaraa oli. Plus parisenkymmentä harsoa ja pikkupyyhettä, paketti vaippoja koska Pampersiahan ei luonnollisesti maailmalta saa ja jokainen mahdollinen hilavitkutin, varaosa ja korjaussarja ydinsodan ja jääkauden varalta. Vaatekertoja oli varautuen useaan selkäkakkaan per päivä, ja niitä selkäkakkoja tuli muuten reissulla tasan yhdet. Noh, onneksi se on mies joka laukut (jep, todellakin monikossa) kantaa.

Toiselle reissulle oli etukäteisvarustelun kauhunsekainen huuma jo hieman hälvennyt, joten laukkujen puolesta emme näyttäneet enää ekspatriaateilta. Vaatteita oli kutakuinkin kohtuullinen määrä tietyllä kakkahalvausriskipreemiolla, mutta uutena aspektina matkustamiseen oli tullut ystävämme purkkiruoka. Tirppahan ei kotona ole saanut purkkiruokaa muutoin kuin satunnaisina hedelmävälipaloina, olenhan virkaintoinen ensikertalaisäiti, joka suorittaa niissä asioissa missä voi. Joten ruoan suhteen piti varautua tietysti siihen, että yksikään ruoka ei maistu ja ulkomailtahan ei kaupoista purkkiruokaa luonnollisesti saa. Todellisuudessa jokainen tarjottu purkkiruoka upposi oikein hyvin, mutta tulipahan kannettua pari kiloa ruokaa mukana.

Ja niitä bodyja olisi tällä kertaa voinut olla muutama enemmän, kun touhujantterin ruokatorvihissi palautti aina muutamat bolognesenjämät komeasti rinnuksille.

[Hurmosmamma]