Ajankulun musta aukko

Mihin aika oikein katoaa? Vihdoin ehdin hetken huokaista tänne blogimaailman puolellekin. Ja tämänkin ehdin vain siitä syystä, että päätimme ulkoistaa kotimme siivousta. Ehkä se on mukavuudenhalua tai laiskuutta, ehkä se on sitä, että haluamme pyhittää viikonloput perheen laatuajalle. Oli mitä oli, se vapautti minulle hetken istahtaa tähän sohvalle näpyttelemään, joten terve vaan.

Käytänpä tämän hetkisen siis siihen, että päivitän kuulumisia.

Esikoisesta on kaiken uhmaamisensa keskellä tullut mainio tarinankertoja. Tänäkin aamulla autossa kävimme seuraavan pojan aloittaman keskustelun:

”Mummalta menee joskus kuulo.”

”No niin varmaan joskus meneekin, jos vaikka alat kirkumaan.”

”Sitten pitää laulaa ’Espanjan neito ja Espanjan maa’. Sitten mumma taas kuulee.”

Kai tätä voisi kutsua alkeelliseksi syy- ja seuraussuhteiden kehittymiseksi, mutta kyllä tässä on välillä naurussakin vähän pitelemistä. Kunpa nämä jutut voisi säilöä ikuiseen naftaliiniin, koska pianhan edessä on se vaihe, kun jutuissa on jo enemmän järkeä ja vähemmän nauramista. Onneksi toinen puhenainen tulee perästä.

Puheen lisäksi vauhti vain lisääntyy. Poika on oppinut tekemään kuperkeikkoja ja niitähän tehdään nyt kaikkialla. Odotan sitä hetkeä, kun poika keksii tehdä sen vaikkapa keittiön pöydällä. Ajan kysymys, sanon minä.

Tyttö puolestaan on oma aurinkoinen ja temperamenttinen itsensä. Ryömii kuin aerodynaaminen hylje veljensä perässä kovaa vauhtia ja varsinkin vessan ovista sisään, jos ne jätetään auki. Noukkii myös pienimmätkin roskat lattialta suuhunsa, eli ainakaan ei ole pinsettiotteessa valittamista. Ja harjoittelemiseenhan noita roskia kahden lapsen ja yhden koiran taloudessa riittää.

Itselläni on ajatukset jo kesässä ja sen jälkeisessä töihinpaluussa. MiB Akatemian tuoma motivaatio ulottui muillekin elämänalueille kuin vain töihin, koska olohuoneen sisustusta on laitettu uusiksi, juoksulenkit ovat löytäneet palan sydämestäni ja muutenkin asiat rullaavat aika mukavasti. On kokonaisvaltaisesti aika mukavaa olla.

Kevät, mikä ihana tekosyy.

Tosin täytyy myöntää, että kevätauringon myötä kun kaivautuu ulos poterostaan, huomaa taas, kuinka pitkä ja synkkä se talvi olikaan. Monessa mielessä, nimittäin tämä pienen ikäeron tuoma ajoittainen kaoottisuus vei kyllä voimia niin fyysisesti kuin henkisesti. Mutta kaiken jälkeen tuntuu siltä, että tässä sitä ollaan, häntä pystyssä ja entistä vahvempana. Ehkä myös entistä ryppyisempänä, mutta motivaatio onneksi ulottuu myös niiden silottamiseen.

Silti täytyy kyllä nostaa hattua niille, jotka hankkivat kolme tai enemmän lasta pienellä ikäerolla. Ei meille, ei ikinä. Tämä paketti on vihdoinkin nyt kasassa, eikä sitä lähdetä enää sekottamaan.

879d55ebb104156df6d8884251c37dce

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Voihan uhma!

Palataanpas reilu puolisen vuotta takaperin ajassa, kun aloin varmaankin mutisemaan uhmaiästä ensimmäisiä kertoja. En halua edes palata niihin kirjoituksiin, koska todennäköisesti siitä seuraisi sen sortin facepalm, että sitä ei meikkikään peittäisi. Oman tahdon ilmeneminen ja kohtuullinen kieltäytyminen asioista ei näemmä olekaan vielä sitä uhmaa.

Vaikka vielä en olekaan joutunut kantamaan pientä rakkauspakkaustani niska-hanuriotteella kaupasta ulos, niin kyllä jo ensimmäisen kerran on päästy rääkymään Cittarin ostoskärryissä. Syynä niinkin kamala katastrofi kuin se, että ostoskärryihin laitettiin se hetkeä aiemmin pyydetty vesimeloni, eikä se keltainen meloni. Joka siis ei ollut se mitä pyydettiin, mutta selitäpä sitä sitten. Ja tämähän eskaloitui sitten niin, että poika olisi ehdottomasti seuraavaksi halunnut keltaisen paprikan, mutta pojan äiti sattui kahden ja puolen vuoden kokemuksella tietämään, että sitä poika ei kuitenkaan söisi, joten hyllyyn jäi. 

Rehellisyyden nimissä tämä ottaa kyllä hiuuuuuukan luonteelle. Väittely vielä menisikin läpi, mutta tällainen epälooginen rääkymiskeskustelu, jossa mielipide vaihtuu nanosekunnissa laidasta laitaan, on asia erikseen. 

Otetaanpa toinen esimerkki. Poika halusi, että rakentaisin talouspaperirullasta lentokoneen, siinä aamuseitsemän aikaan. No minähän rakensin. Ja sitten tein sen kardinaalivirheen, että kysyin pojalta, haluaako tämä lentokoneeseen peräsimen paikoilleen. Ensin alkoi kovaääninen protesti siitä, että ei varmasti peräsintä. Kun nyökkäsin hyväksyvästi, että selvä, olkoon ilman peräsintä, niin siitähän se riemu sitten lopullisesti repesi, kun kyllähän koneessa nyt pitää olla perä-hähähähäääääbyyäääähähääääää-sin. 

Äiti ei nyt vaan tajua.

8e605bd76fcd76cc557c31e710efd6d7

Perhe Lapset Vanhemmuus