On pakko huokaista tähän helpotuksesta, kuinka vauva-aika ei tunnu tällä kertaa ollenkaan stressaavalta. 

Muistan esikoisen ajalta, kuinka silminnähden stressaannuin, jos vauva alkoi huutaa julkisella paikalla. Mitähän muutkin oikein ajattelevat?! No tuskinpa mitään, sen verran hiljaista tuo vauvan itku (varsinkin vaunujen suojasta) on verrattuna vaikkapa taaperon teatraaliseen kiljumiseen. Tietysti jälkimmäisestä en autuaasti tiennyt tuolloin vielä mitään.

Esikoinen sai aikoinaan myös hillittömiä rintaraivareita, joita yritin hiki otsalla taltuttaa kaikin mahdollisin keinoin, todennäköisesti raivostuttamalla poikaa vain entisestään. Tai en nyt tiedä kuinka rentouttavalta ajatus imettämisestä sängyn päällä kävellen kuulostaa, mutta voin kertoa, että se ei ainakaan itseäni (silloin!) naurattanut.

Nyt, jos pikkusisko alkaa huutelemaan ja varsinkin, jos raivo yltää määkimisen tasolle, on tilanne lähinnä huvittava. Voisihan sitä itsekin huutaa kurkku suorana nälkää samalla, kun toinen työntää hampurilaista suuhun. Just a thought.