Olen aiemminkin tämän todennut ja totean uudelleen, että nostan suuresti hattua yksinhuoltajille. En yksinkertaisesti ymmärrä, kuinka he selviävät siitä päivä toisensa jälkeen järjissään.

Varsinkin nyt mahakkaana nämä yksin hoidetut illat tuntuvat aivan liian pitkiltä ja rasittavilta, vaikka mitään erityistä ei tapahtuisikaan. Pieni sähköjänis ja keskivartalo-ongelma – kuten rakas työtoverini sitä kutsui – eivät tunnu sopivan yhteen, ainakaan lyhyen pinnani kanssa.

Ja sitten on näitä iltoja, kun rähmäkäpälänä tiputat avonaisen raejuustopurkin keittiön lattialle. Jonka jälkeen poika päättää kiivetä keittiön jakkaralle ja tippua siitä (onneksi jalat edellä!) vain kiivetäkseen hetken kuluttua sohvapöydälle ja tippuakseen sieltä sitten päälleen (onneksi matolle!). Ja epätoivoisesti kun yrittää syödä keittolautastaan tyhjäksi samalla, kun poika päättää mennä omatoimisesti pesemään käsiään tai hampaitaan vuorotellen ja useamman kerran, niin kyllä siinä hiukan tulee kiristeltyä hampaita ilman purutuntumaakin.

Ja tämän kaiken jälkeen oli illasta kulunut vasta 45 minuuttia.