”Isi antaa ruokaa.”
Sieltä se sitten tuli: ensimmäinen kolmen sanan lause.
Taitaapa poika olla geeninsä tosiaan molemmilta vanhemmiltaan perinyt, kun ei lounasravintolan palvelun laatu miellyttänyt. Nälkäkiukku on meidän perheessä nimittäin kollektiivinen riemu ja ylivoimaisesti tehokkain perheriidan aiheuttaja.
Tie miesten ja raskaana olevien hermoihin käy selvästikin vatsan kautta.
Noin periaatteessa en pidä eläintarhoista. Niissä on melkein aina ihan liian pienet aitaukset ja se itkettää. Me nyt kuitenkin vietiin taapero Köpiksessä sellaiseen. Kotona on luettu eläinkirjoja, joten kaikenlaiset karhut, nallet ja norsut ovat juuri nyt tosi kova juttu.
”Iso nalle”, napero hihkui nähdessään jääkarhun.
”No joo, onhan siinä. Tavallaan…”, vastasimme puolison kanssa naurua pidätellen.
Katsojan pään päällä seistessään tuollainen parimetrinen naarasjääkarhu, paino ehkä 250 kg, on melko vaikuttava näky.
Amurintiikeriä se kutsui itsepintaisesti kissaksi.
