Sielun lomapäivät

Istun koneelle ja mietin, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan. En tiedä miksi tai oikeastaan tiedän, mutta en osaa sitä sanoiksi laittaa, koska yleensä sanat tulee paperille ilman ajatuksia ja puhuminen tuottaa vaikeuksia. Kaikki on kuitenkin kääntynyt  toisinpäin. En osaa enää kirjoittaa mitään, tuntuu, että kaikki pitäisi saada puhua ääneen, huutaa, raivota tai olla hiljaa. Hiljaa oleminenkin on parempaa kuin kirjoittaminen. Pelkään sanoja. En halua saada aikaiseksi lauseita, en kappaleita. En halua kuvailla mitään tarkasti, koska tiedän, että tekstin avulla pystyn tuottamaan tarkemman kuvan tunteistani kuin puhumalla. Juoksen omalla tavallani itseä pakoon jättämällä kirjoittamatta. Viime postaus, en muista mitä olen kirjoittanut. Olen ollut jossain maanisuuden ja hulluuden rajamailla, minua on koskenut, olen voinut hirvittävän pahoin. Olen kyennyt tuntemaan, olen tuntenut syvästi. En enää tunne. Mitään. Olen rauhallisuuden perikuva. Koko minuus on viety minusta pois. Ainakin joksikin aikaa. En tunne iloa, surua, välinpitämättömyyttä. En mitään. Olen kuin haamu, joka vaeltaa katuja. Oikeastaan se on ihan ok. Kaikki on ok.

SIELU RAIVOAA

En raivoa, en huuda, en riitele. Olen. Mikään ei satu, mutta tiedän, että sieluni käy taistelua olemassaolosta. Se huutaa ajatuksiani vasten, en ole kuitenkaan menettänyt minuuttani, vaikka en tunne mitään. Olen aloittanut matkan, pitkän matkan.  Minnekö matkaan? Kerron, kun tiedän sen itse, sillä tällä hetkellä en tiedä itsekään määränpäätä. Olen matkalla jonnekkin, jonnekin jossa ei ole määränpäätä, jonnekin joka on syvällä sielussani, osa minuutta. Olen juossut kauan itseäni karkuun, juoksen haparoivin askelin edelleen. Heikoin tuloksin. En tiedä, milloin ymmärrän, ettei kannata juosta. Ehkä en koskaan. Olenhan aina ollut jäärä. Nuori jäärä, keski-ikäinen jäärä, ehkä tulevaisuudessa vanha jäärä. Kuka tietää. En taistele sielussani yksin. Sielä asiat taistelee. Mistäkö tiedän? On päiviä, jolloin en jaksa nousta sängystä, koska olen niin loputtoman väsynyt, oletan silloin sieluni tapelleen asioiden kanssa yötämyöten. On päiviä, jolloin pomppaan sängystä virkeänä kuin kymmenen kuppia kahvia vetäisseenä ja tunnen eläväni ikuisesti. Todennäköisesti silloin sielulla on olllut lepopäivä.

HUOMISESTA HÄMÄRÄÄN

Aika on pahin viholliseni, moni sanoo ajan auttavan, tosin en tiedä mihin se auttaa. Tarvitsenko apua ajalta? Kuka voi sanoa, että aika auttaa juuri minua? Ajalla on monta tehtävää, enkä ymmärrä miksi se juuri minun asiassa auttaisi juuri oikealla tavalla. Entäs jos minä käsittelen asiat eri tavalla ja aika ei auta minua juuri sillä tavalla kuin se on auttanut muita ja minä käsittelen eri tavalla ja aika menee sekaisin eikä tiedä kuinka sen pitäisi auttaa minua jolloin aika ei tiedä kuinka sen tulisi auttaa minua? Niin, miten aika juuri oikealla tavalla tietää auttaa minua? Ai olenko sekaisin? Kyllä varmaan olen. Uskoisin ainakin. En tunne edelleenkään mitään. En voi tietää tai tuntea olenko sekaisin, mutta tekisin tälläisen olettamuksen. Mutu tuntumalla. Kiroillakin voisin, mutta mitäpä se hyödyttäisi. Joten en kiroile. Tekisi kyllä mieli. Vittu. Ei helpottanut. Saatana. Ei helpottanut vieläkään. Jätän siis kiroilun. Ehkä jätän tältä erää koko kirjoittamisen. Käyn nukkumaan. Odotan josko huomenna tuntisin jotain.

E-KIRJAIN

Hakkaan sormet ruvella puhelinta, kyyneleet silmissä kiiltää, on se e -kirjain, on se tuossa jossain..missä vitussa se on, ei sekään löydy, vaikka etsin kuinka, miks tääkään ei onnistu niinku pitäs, mikään ei onnistu ja lisää suolavettä valuu silmäkulmista kastellen peitonkulmaa, mutta onko silläkään enää mitään väliä? Onko millään enää mitään väliä? En tiennyt, että ihmisen sisältä voi edes lähteä sellaista ääntä, syvältä kumpuavaa, keuhkoista lähtevää pallean täyttävää syvää kumeaa painavaa ääntä, joka lähtee vyörymään kohti kurkkua, ottaa matkallaan vauhtia keuhkojen pohjalta muodostaen aivan kamalan kuuloisen ujeltavan, viheltävän, siitä huolimatta syvän kurnuttavan ja korkeita vivahteita, vähän niinkuin vivaldin korkeimmat konsertot vai mitä lie ovatkaan, musiikista en tajua mitään, mutta sieltä se tuli, se ääni. Se ääni oli, tuskaa, täynnä sellaista tuskaa ja kipua, mitä en tiennyt, että ihmisestä voi saada ulos tulemaan. Se ääni lähti minusta, se todella tuli minusta. Hätkähdin kuka sellaista saatanallista ääntä voi päästää ilmoille, mutta havahduin omaan tuskaiseen karjuntaan.

KUOLINHUUTO

En tiedä kuinka kauan päästin kuolinhuutojani sängyssä sinä päivänä. Se tuntui loputtomalta, tuntuu edelleen. Siitä taitaa olla kuukausi. Elän kuitenkin edelleen, en siis kuollut niihin huutoihin, vaikka todella luulin, että saattaisin jopa kuolla sellaisiin ääniin. Ei ne ihmisääniä ollut. No, tässä kuitenkin hengitän ja elän, vaikka siltä se ei tunnu. En ole sen jälkeen huutanut en karjunut, tapaillut olen samanlaista ääntä hiljattain, mutta tukehdutin sen tyynyllä. Toimi. Siinä hetkessä. Meinasin tosin tukehtua itsekkin. Ei kannata siis kokeilla toiste, täytyy vaan antaa sen äänen tulla. Karjua kuolin karjaisua tai mitä se olikaan, en nimittäin vieläkään oikein ole varma mitä silloin sain ilmoille tuotettua. Se ei sattunut. Eikä se muuten helpottanut. En itkenyt. Olen kyllä itkenyt, minä. Itkenyt. Se on kova juttu. Melkein yhtä kova kuin Suomen itsenäisyys. Noo…ehkä vähän liioittelin. En paljoa. Vähän.

En silti voi käsittää, kuinka elämässä voi yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla tuhota niin paljon ihmiselämää, että se saa niin monta lakanaa ja paperia kulutettua märäksi, että periaatteessa sillä voisi pestä yhden kesämökin pyykit kesänaikana. Tosin riippuuhan se onko siellä mökillä kesällä kerran vai kaks vai asuuko koko kesän. Minun märillä viis henkeä asus ja pesis perseensä koko kesän. Että vinkuu se kuolinkarjasu omaa luokkaansa ihan syystä. Sitä minä vaan mietin, että miten tästä suosta noustaan, silleen, että ei järki lähe tai selviää hengissä. Sekään, kun ei niin varmaa ole. Hengissä selviäminen tai järissä pysyminen. Kummassaki oma työnsä. Kumpi on vähemmän pahempi niin mäne ja tiiä. Helevettiä tämä kuitenki on. Sieltä se e-kirjain löyty, jumalauta mikä työ.