Kahden vuoden merkkipaalu ja pohdintaa parisuhteista

Meillä tulee poikaystävän kanssa maanantaina kaksi vuotta yhteiseloa täyteen! Hurraa sille!

Me tavattiin ylläriylläri Tinderissä maaliskuussa 2021. Olin eronnut sitä edellisenä kesänä ja päättänyt, etten tapaile yhtään ketään hetkeen –  ihan vaan itseni takia. Kirjoittelin silloin aktiivisesti blogiin tunnelmiani ja aikomuksistani pysyä niin kutsutuilla sinkkumarkkinoilla ja tapaamatta ketään. Motiivina mulla oli tähän se, että en halunnut pelon yksinolosta ajaa mua, vaan päätin puskea sen kaiken läpi kasvattaen samalla itsevarmuutta. Edelleen pidän tärkeänä sitä, ettei hypi suhteesta toiseen heti, kun tulee yksinäistä. Sitä paitsi elämällä on niin paljon muutakin annettavaa kuin jatkuvasti miettiä parisuhdejuttuja.

Kun aloin puolen vuoden yksinolon jälkeen hieman tapailemaan muita, oivalsin esimerkiksi sen, että olin aikaisemmin ajatellut jatkuvien perhosten ja jännityksen vatsassa olevan aitoa kipinää. Ja että ne ovat merkki ”oikeasta tyypistä”. Oikeasti perhoset vatsassa ovatkin aina olleet vaan ahdistusta väärästä henkilöstä. Totta kai toinen voi aluksi jännittää, mutta jatkuva miettiminen siitä että riittääkö ja mihin tää johtaa, ei oo ok!  Ja jos tilanne tuntuu jatkuvasti takkuiselta ja et tiedä omaa rooliasi – suhde on takkuinen. Eikä sen vuoksi kannata menettää ainakaan itseluottamustaan.

Tiedän vallalla olevan fraasin siitä, että pitäisi jotenkin rakastaa itseään ensin ja olla super itsevarma päläläläl ennen kuin ryhtyy parisuhteeseen, koska kukaan ei voi tehdä sua aidosti onnelliseksi ja itsevarmaksi ellet itse oo jo sitä. Totta kai asiassa on paljon totuutta, mutta

on vaan kylmä fakta, että joissain asioissa ei pysty kehittymään tyhjiössä. Varsinkaan, kun puhutaan asioista, joihin liittyy toinen ihminen. Ennen omaa nykyistä parisuhdettani koin olevani täysin fine itseni kanssa (niin fine kuin kuka tahansa nyt voikaan olla, kaikillahan nyt on epävarmuuksia ja omat jutut mietityttää – kyl te tiiätte), mutta tavatessani poikaystäväni ja aloittaessani yhteiselon, sieltä ne jotkut kummitukset vaan kaapivat itsensä ylös kaikesta huolimatta. Koska missä muuallakaan niihin olisin törmännyt kuin seurustellessa jonkun kanssa? Ja joidenkin asioiden kanssa on todella vaikea painia, varsinkin jos ne ovat sellaisia juttuja, jotka ovat niin sanotusti seuranneet piiiiiitkän ajan takaa.

Yksinolo oli kuitenkin sen verran kehittänyt itseäni, että oli helpompi käsitellä nousevia tunteita yksin itsensä kanssa. Tiedän, että moni hakee kumppanista pelastajaa ja – miten se nyt englanniksi sanotaan: reassurance  eli vakuuttajaa – sekä muistan itsekin monesti etsiväni vakuuttavia katseita, viestejä, sanoja, tekoja toisesta. Muttakun ei se vaan niin voi mennä. Käsite kumppanuudesta kääntyy siinä vähän päälaelleen. Joten jossain vaiheessa heräsin itse siihen, että jos mun itsevarmuus ja luottamus parisuhteeseen perustuu siihen, että toinen joutuu koko ajan vakuuttelemaan, niin eihän se nyt tunnu kovin elämältä. Ja että ainut, kuka asialle voi tehdä jotain on minä itse.

Onhan se vähän rankkaakin tietysti ottaa vastuu itselleen omasta elämästään. Koska kyllähän toinen voi tehdä elämän iloisemmaksi, mutta ei iloiseksi. Ja voiko kukaan toinen ihminen ikinä viedä sun epävarmuutta pois? Ja miten sitä edes työstetään?

Meidän suhdehan oli vuoden ajan etäsuhde asuessamme eri kaupungeissa töiden takia. Mikä oli tosi tosi jees itseasiassa. Muistan monta kertaa (varsinkin alussa, kun mörköjä nousi ylös) olevani jatkuvasti yliajattelemassa kaiken maailman asioita: vastasiko toinen nyt oikein mun viestiin, miksei se vastaa, mitähän siellä toisessa kaupungissa tapahtuu, mitä jos mitä jos mitä jos. Kunnes ajan kuluessa oivalsin, että ei oo hirveen voimaannuttavaa, eikä  oikein mahdollistakaan, että tää tunne poistuu, ellen itse tee sille jotain. Joten annoin vaan olla. Okei, reagoin tällee, mutta mä vaan oon ja luotan, että kaikki menee tunteesta huolimatta hyvin. Jos ei mee – ei sen pidäkään mennä. Ei mikään mulle kuuluva voi kadota niin helposti. Sit se alkoi helpottamaan. Uskalsin myös alkaa kääntämään epävarmuuksia ajattelumalliin, että hei tosi kiva, kun nyt näen missä on vielä kehitettävää.

Muisteltiin eilen meidän alkutaipaletta: vaihdettiin heti puhelinnumeroita ja keskusteltiin ihan koko ajan ja läheteltiin miljoonia ääniviestejä. Meillä oli ihan hullun hauska keskusteluyhteys, mistä syystä uskalsin heti seuraavana viikonloppuna junailla poikkiksen silloiselle paikkakunnalle. Kun hän tuli liikennevaloissa mua vastaan, muistan vieläkin, miten intuitiviinen ”joo tää on se oikee” -fiilis mulle tuli kehoon!  Ja se oli sit menoa.

Itseni kanssa on silti totta kai tehtävää – mikään parisuhde ei tee auvoiseksi loppupeleissä. Poikaystävässäni on kuitenkin parasta se, miten hänen seurassaan ei tarvitse ikinä miettiä, että mun pitäis olla enemmän, tehdä enemmän. Ja se on kaikista tärkeintä!