Tyhjyydestä, masennuksesta, kirjoista

Lähdin pois kotoa kirjoittamaan. Kotona energia on aina hieman laahaavaa, mutta esimerkiksi kahvilassa tai kirjastossa muiden ihmisten läsnäolo energisoi ja inspiroi. Käytän muita ihmisiä mun voimavarana siis. Istun kahvilassa, joka on täynnä muitakin ihmisiä läppäreillään; opiskelemassa ja tekemässä ties mitä. Baselissa ei oo moni paikka auki kovinkaan myöhään, mutta tää kahvila Unternehmen Mitte on. Jos käytte joskus Baselissa, niin tää on potentiaalinen paikka istahtaa.

Mun ehdoton suosikkipaikka työskennellä on kuitenkin meidän naapurissa oleva kauppahalli. Se on hieman poikkeava verrattuna kauppahalleihin yleensä. Kuvailisin sitä pikemminkin food courtiksi. No enivei, istun siellä usein tilassa, joka on tarkotettu työskentelylle. Pidän hälinästä ympärillä, se saa mut keskittymään. 

Oon lukenut tammikuun aikana muutaman hyvän kirjan, joista suosittelen ehottomasti Johann Harin Lost Connections -kirjaa. Viime aikoina mua on huvittanu hirveesti lukea ja ymmärtää enemmän masennuksesta ja ahdistuksesta, ja toi kirja on siihen tosi hyvä. Se ei oo sellanen self-help kirja, jossa valmentaja vähän koutsaa tekemään muutoksia, vaan kirjassa kerrotaan tutkimusten kautta ahdistuksen sekä masennuksen taustatekijöistä. Kirjassa kantavana teemana on, että masennuksessa yhteys maailmaan, arvoihin ja muihin ihmisiin on katkennut: 

“It was only a long time into talking with these social scientists that I realized every one of the social and psychological causes of depression and anxiety they have discovered has something in common. They are all forms of disconnection. They are all ways in which we have been cut off from something we innately need but seem to have lost along the way.”

Pyörittelin tätä ajatusta päässäni aika pitkäänkin. En tiedä oonko se vaan mä, vai huomaako muutkin ihmisten puhuvan enemmän tyhjyydestä sisällään. Että kaikki on ok, mutta silti jotain puuttuu. On Artekit, seuraajat instagramissa, mukamas hieno työ, hieno puoliso, oikeanlainen sohva, matkustamista just sopivasti. Missä on vika? On saavutettu kaikki, mitä yhteiskunta ihannoi, miksi emme ole onnellisia? 

Mut mitä jos kulttuurin ihannoimat standardit eivät olekaan sua varten? 

“And if the standards of the culture were wrong then, I realized, they can be wrong now. You can have everything a person could possibly need by the standards of our culture – but those standards can badly misjudge what a human actually needs in order to have a good or even a tolerable life.”

Niinpä oon tosi paljon pohtinut, että millainen elämä tekee mut oikeesti onnelliseksi. Mihin arvoihin haluan nojata. Miksi pää suosii vain jo kuljettuja polkuja, sosiaalisesti hyväksyttyjä asioita. Oon esimerkiksi tosi kiinnostunut Human Designista, tämmösestä blogiin pusketusta eksistentiaalisesta pohdinnasta ja ihmismielestä ylipäätään. En hahmota ikinä, mitä oikeasti haluaisin tehdä työkseni, pelkään että elän potentiaalini ohi. Pääni sanoo, että oikea paikka olla töissä on olla niissä “Oikeissa_töissä”, vaikka haluaisin vaan kirjoittaa, olla luova, toteuttaa jotain, kouluttaa. Työskennellä omaan rytmiin. Eilen innostuin ihan vaan siitä, että kun tein Human design -aiheiselle instatililleni postauksen, ja sain kirjoittaa tekstiä siitä mitä tiedän, pelleillä Canvalla ja pohtia elämää. Mut sit mietin, et se on noloo. Miks? 

Elää katkaisematta yhteyttä itseensä ja tarpeisiinsa. Joudun harjoittelemaan sitä lisää ja lisää ja lisää.