Heissan,

Nyt ovat harjoittelu osuudet takana ja paperit allekirjoitettuna. Uskomatonta miten aika on mennyt näin nopeasti, nyt ollaan jo muutaman viikon päässä kotiin lähdöstä. Viimeiset kaksi viikkoa olimme ward 2:lla joka on vanhusten osasto, kerron tästä myöhemmin lisää. Sairaanhoitajat tällä osastolla olivat aivan mahtavia,viimeisinä päivinä meinasi oikeasti alata itkettämään kun tuli lähdön aika. Samaan aikaan olin innoissani siitä että harjoittelu oli takana ja pääsisimme tutustumaan kunnolla maahan, mutta samalla takaraivossa hakkasi ja edelleen hakkaa se fakta ettei näitä ihmisiä luultavasti näe enään. Kuka olisi uskonut että voisi olla näin vaikeaa jättää taakseen ihmisiä jotka olen kuitenkin tuntenut vain muutamia viikkoja??

Osasto kaksi on pääosin dementoituneille vanhuksille suunnattu osasto. Muistuttaa hieman vuodeosastoa Suomessa. Tästä osastosta oli kuitenkin tehdty todella kodin omainen sillä potilaat saattoivat olla siellä kauankin. Käytössä olivat myös ”What matters to me?” taulut joihin kirjoitettiin potilaille tärkeitä asioita. Tämä helpotti kommunikointia hämmentyneiden potilaiden kanssa sillä aina löytyi jokin aihe josta sai juteltua. Kuten aiemmin mainitsin, sairaanhoitajat olivat osastolla aivan mahtavia ja opin heiltä paljon Brittien käytäntöjä sekä muita tärkeitä taitoja. Esimerkiksi tähän mennessä ei ollut vielä tullut suomessa vastaan lääkkeiden antoa nenämahaletkun kautta mutta nyt on sitäkin tullut harjoiteltua. Lisäksi osastonhoitaja oli aivan mahtava ihminen, hän osallistui potilaiden hoitoon samallalailla kuin muutkin, auttoi aamupesuissa ja vessassa käynneissä. Muutenkin oli koko ajan apuna ja otti meidät vaihtarit todella hyvin vastaan.

Vanhushoitotyö on itselleni aika tuttua kun olen sitä aiemmin jo tehnyt joten en ehkä koe oppineeni samallalailla mitä opin lasten osastolla. Tuntuu kuitenkin siltä että tällä osastolla tuli eniten varmuutta englanninkielen käyttöön sekä tietynlaista selkeyttä kommunikointiin sillä osa potilaista ei kuullut kunnolla tai olivat muuten vain hieman hämmentyneitä. Oli kuitenkin mielenkiintoista verrata Suomen ja Walsallin eroja. Esimerkiksi liukulakanoita ei löytynyt oikeastaan mistään joten liikuttelussa käytettiin normaalia lakanaa. Itse en tätä pitänyt hyvänä vaihtoehtona, olisin ennemmin etsinyt liukulakanan mutta niitä oli osastolla vähän eikä opiskelijana saa ääntään aina tarpeeksi hyvin kuuluviin. Toinen asia mikä itselleni pisti mieleen oli todella pitkät kotiutumis ajat, osa potilaista oli osastolla kuukausia. yksi syy tähän on se ettei sosiaalipalvelut arvioi potilaan tilannetta ja avun tarvetta kuin vasta kun potilas on lääketieteellisesti valmis kotiutettavaksi. Eli toisin sanoen periaattessa terve vanhus voi joutua odottamaan osastolla useammankin viikon, jotta hänelle saadaan kasaan tarvittavat sosiaalipalvelut. Vaikka hän olisi ollut sairaalassa hoidossa jo useamman viikon ennen tervehtymistään.

Pidin kuitenkin osastolla vallitsevasta yksilöllisyydestä. Jokainen potilas oli oma itsensä ja hänet huomioitiin hänelle sopivalla tavalla. Lisäksi osastolla esimerkiksi leivottiin yhdessä maanantaisin ja järjestettiin dementia breakfasts jotka olivat mielestäni todella mukavia, lisäksi askartelin muutaman potilaan kanssa. Moni potilas piti näistä tuokioista ja ne olivat todella mahtavia tilaisuuksia kommunikoida vanhusten kanssa, niin hoitajien näkökulmasta että potilaat keskenään. Sain kuulla monia erilaisia tarinoita ja nämä hetket ovat sellaisia mitä en unohda aivan heti. Vanhemmalla sukupolvella on todella paljon arvokasta tietoa ja taitoja joita ei mielestäni huomioida tarpeeksi. Mielestäni olisi kaikille hyväksi jutella vanhusten kanssa silloin tällöin, ne hetket ovat tärkeitä vanhuksille. Yhtäkkiä voi huomata oppineensa jotakin tältä pieneltä muistamattomalta mummolta joka ei enää tässä maailman hetkessä enää ole täysin mukana.

Harjoittelussa ollessamme saimme myös osallistua walsall manorin ensimmäiseen vuosittaiseen best practice dayhin. Kuulimme erillaisia lyhyitä luentoja ja esityksiä eri osastoilta, tarinan erittäin vahvasta naisesta ja hänen matkastaan sairaanhoitajaksi sekä osallistuimme kahteen workshopiin. Päivä oli todella mielenkiintoinen ja olen todella onnellinen siitä että saimme tähän osallistua. Esitykset olivat todella mielenkintoisia ja tapasimme paljon uusia ihmisiä. Workshopeista toinen käsitteli somen käyttöä työssä, tämä oli todella mielenkiintoista. Täällä somea kannustetaan käyttämään työssä ns yksityisenä ihmisenäkin, esimerkiksi mainostamalla erilaisia tapahtumia kun taas Suomessa tuntuu että välillä ei saisi somessa näkyä minkäänlaisia linkkejä työhön. Mielestäni tämä on hyvä asia sillä jos somen käyttöä opetettaisiin työpaikoilla ennemmin kuin kiellettäsiin kokonaan, se voisi helpottaa navigoimista nykypäivän some viidakossa. Toinen workshop oli projektista jossa pyritään lähentämään perus nuoroa ihmisiä vanhusten kanssa. Näimme videoita siitä miten runon lausuminen tai laulu ns herätti muistisairaita. Miten vanhukseen saatiin hetkeksi aikaa yhteys kun hän yhtyi mukaan yhteislauluun. Workshopin vetäjä rohkaisikin kaikkia käyttämään omia lahjojaan työssään. Tämä voisi toimia Suomessakin, pienillä hetkillä saada parannettua vanhuksen elämää.

Kaiken kaikkiaan tuntuu että harjoittelu oli onnistunut. Täällä on ollut hyviä ja huonoja päiviä, välillä itkettänyt ja välillä naurattanut. Nyt ollaan melkein lopussa, tuntuu ettei tätä ole vielä aivan käsittänyt. Huomenna tulee luultavasti olemaan vaikein osuus kun täytyy sanoa heipat tältä kertaa kreikkalaisille vaihtareille. Uskomatonta miten tärkeitä ihmisistä tulee lyhyen ajan sisällä <3  Matkustelemme vielä ympäri Iso-Britanniaa ja käymme Irlannissa muutaman viikon aikana mutta sitten on loppu itkua vaille valmis. Postaukset harjoitteluista olivat kuitenkin tässä. Luultavasti vielä yhden tai kaksi kirjoitusta teen matkoista.

-Janika

BYE A&E

Taas on yksi osuus takana vaihdosta. Lauantaina tein viimeiseen harkkapäivän Walsallin päivystykseen. Yllätyksekseni viimeinen päivä oli jopa melkein tunteellinen. Olen aivan valmis siirtymään seuraavaan paikkaan, sillä päivystys ei ole minun juttuni. Samalla kuitenkin tuntuu että jään kaipaamaan joitakin ihmisiä ja nopeaa tahtia mihin nyt kolmen viikon aikana tottui. Vieläkään en päivystykseen halua töihin mutta kokemus oli todella jotakin sellaista mitä en ihan heti tule unohtamaan. Näin ja koin niin paljon ettei kaikkea pysty millään edes käsittelemään.

Päivystyksessä ollessani, olin useammalla eri alueella. Olin  R.A.T:ssa eli rapid assessment triagessa, minorilla, resuksessa eli resuscitation arealla ja pediatrian triagessa. R.A.T:iin tuotiin ambulanssilla tuodut potilaat, heille tehtiin perus vitaalit, verikokeet ja ekg jonka jälkeen heidät ohjattiin oikeaan paikkaan odottamaan lääkäriä. Olin täällä eniten ja vaikka tahti oli välillä todella kova, pidin siitä eniten sillä asiat alkoivat tulla tutuksi ja tiesin mitä tehdä. Suurin osa RATiin tuoduista potilaista ohjattiin minorin koppeihin joissa olivat potilaat jotka eivät olleet hengen hädässä mutta joita piti tarkkailla. Olin täällä muutaman vuoron enkä pitänyt siitä yhtä paljon kun RATista. Resusissa olin muutaman vuoron myös, tänne tuodaan huonoimmassa kunnossa olevat potilaat joita tarvitsee tarkkailla koko ajan ja pahimmassa tapauksessa he tarvitsevat apua hengissä pysymiseen. Pediatrian triage oli myös mukavaa, lapsesta otettiin perus vitaalit ja tarvittaessa muita kokeita. Lisäksi päivystyksessä oli major ja perus triage alueet joilla en ollut. Majorin ja minorin ero jäi hiukan epäselväksi mutta jos ymmärsin oikein niin majorissa olivat vähän paremmassa kunnossa olevat potilaat. Triage oli niille potilaille jotka olivat omin voimin kävelleet päivystyksen ovista sisään eikä välitöntä hätää ollut.

Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, minulla ei ole ollut omaa mentoria. Tämä oli turhauttavaa sillä tuntuu ettei saanut tarpeeksi palautetta omasta toiminnasta ja kehityksestä, sillä kukaan ei työskennellyt kanssani vuoroa pidempään. Toki itse huomasin itsessäni kehitystä, itsevarmuus parani koko ajan ja usko omiin kykyihin kasvoi. Turhauttavaa oli ettei Britanniassa saa tehdä opiskelijana läheskään niin paljoa kuin suomessa on tottunut. Pääsin kuitenkin osallistumaan joihinkin koulutuksiin mitä Suomessa ei ole vielä tullut vastaan. Kävin muun muassa puolen päivän koulutuksen lapsen ensiavusta ja opin joitakin asioita joita en ainakaan Suomesta muistanut. Lisäksi kävin harjoittelemassa kipsaamista mitä en ollut aiemmin tehnyt. Lisäksi kävin luennolla makuuhaavoista ja niiden ehkäisystä, Britanniassa tämä on vielä aivan lapsen kengissä. Asentohoitoa ei toteuteta nimeksikään. Vanhemmat ihmiset ja muut joilla on vaikeuksia liikkua, voivat maata sängyssä useita tunteja ainakin päivystyksessä, ilman että heitä pahemmin autetaan liikkumaan.

Erot kuten edellä mainittu asentohoito ovat tulleet yllätyksenä sillä en uskonut että meno täällä on näin paljon erilaisempaa ja jollakin tavalla vanhan aikaisempaa kuin Suomessa. Myöskään jo aiemmissa postauksissa vilahtanut aseptiikka on välillä aivan surkealla tolalla. Samalla kanyylilla tai neulalla pistetään monta kertaa, välissä se lasketaan vielä likaiselle tarjottimelle ja itse tekisi mieli kiljua tässä kohdin viimeistään. Otin tämän puheeksi erään mentorini kanssa ja vastaus oli suurin piirtein että näin se vain on, tarpeeksi hyvä. Britannia on kuitenkin kehittynyt maa jossa luulisi ettei tälläistä enää tapahdu. Lisäksi asia mikä käy hermoilleni on papereiden kanssa sählääminen. Varsinkin päivystyksessä oli turhauttavaa kun vauhti oli kova ja niitä pahuksen papereita ei vain löytynyt kun ne olivat jollakin toisella eri puolella päivystystä. Kyllä ei Suomeen palattua ihan heti valita Effikan monimutkaisuudesta tai hitaudesta.

Tuli tässä käytyä myös Cardiffissa. Reissu oli kiva ja kerkesimme käydä monessa paikassa vaikka aika ei turhan pitkä ollut. Joitakin tärkeitä historiallisia paikkoja, kuten Cardiffin linnan, kiersimme ja sitten shoppailtiin. Oli ihana välillä ottaa välimatkaa kiireiseen vaihtarin elämään mitä tässä on nyt eletty melkein kaksi kuukautta. Cardiff oli ihan kiva kaupunki ja varsinkin satama alue oli todella kaunis. Myös muutama vastoinkäyminen tuli vastaan, vääristä yöllisistä palohälytyksistä aina kanssa katsojan sairaskohtaukseen elokuvateatterissa. Näistä kuitenkin selvittiin ja vaikka matkaväsymys iski reissun jälkeen, oli se kuitenkin hyvässä välissä. Oli kiva nähdä siskoa Suomesta ja olla välillä vain turistina.

Huomenna alkaa harjoittelu osastolla kaksi joka on vanhusten osasto. Vähän jännittää aina uuteen paikkaan meno, mutta vanhustyö on kuitenkin sellaista mitä olen aiemmin tehnyt joten olo on varmempi kuin päivystykseen mennessä. Toki Britannia voi ottaa ja yllättää ja hoitaa asiat aivan eri tavoin! Ensi viikolla näihin aikoihin tiedetään jo paremmin! 😀

-Janika