Aamulla Helga heräsi jälleen omasta sängystään. Oliko naapuin Asko kantanut hänet? Vaiko kenties lintu? Keho tuntui painavalta eikä Helga pystynyt nousemaan sängystään. 

”Huomenta”, sanoi äiti ovelta, hieman kireä sävy äänessään.

”Äiti..” Helga mumisi ja siinä hetkessä hän ei enää ajatellut raajojensa liikkumattomuutta. 

Äiti laittoi vaatekaappiin Helgan puhtaita vaatteita sanomatta sanaakaan. Helga ei tätä huomannut.

”Äiti arvaa mitä?”. 

”Tus aamupalalle”, äiti sanoi katsoi Helgaa, jonka silmistä paistoi puhdas hämmennys. ”Jutellaan alhaalla”, äiti sanoi ja poistui alakertaan.

Tavallisesti Helga tömisteli rappuset alakertaan. Nyt askeleet olivat kuin tanssijan, tai hiljaisen saalistajan. Hän pysähtyi hetkeksi jokaiselle askelmalle ennen kuin astui seuraavalle. Alakertaan meno jännitti. Äidin kireä olemus oli viestinyt jostain pahasta. Vaikka Helga piti kaikenlaisista konnuuksista, ei äiti ollut koskaan reagoinut samalla tavalla, kuin hän nyt oli.

Äiti istui keittiön pöydässä valmistaen voileipiä. Kaksi puurolautasta jäähtyi ja kahvinkeitin porisi.

”Tus vaan istumaan Helga”. Portaiden alapäästä Helga kipitti nopeasti keittiöön.

Äiti ei sanonut mitään, jatkoi leipien tekoa. Helga katsoi äitiä, joka suu viivana leikkasi juustoa ruisleipäviipalaiden päälle. Helga ei halunnut juustoa, muttei kehdannut huomauttaa. Äiti laittoi kinkut ja tomaattiviipaleet, kaatoi itselleen kahvin ja huokaisi.

”Mitä ihmettä yöllä on tapahtunut?”, hän korotti ääntään. Helga katsoi äitiä pelästyneenä. Lapsenomainen suru, äiti oli vihainen hänelle.

”Herättiin isän kanssa yöllä siihen että koira haukkuu meidän pihalla ja sitten ikkunasta nähdään että meidän Helga makaa maassa ja naapurin Asko seisoo siinä vieressä. Keskellä yötä! Miten sä edes… lähdit ulos YÖLLÄ?”. Äidin kasvoista erotti nyt varmasti vain yhden tunteen-huolen. 

”Mutta äiti… halusin nähdä sen…”.

”MINKÄ?”

”No sen… enkelin…”. Äiti katsoi Helgaa epäuskoisesti. Helga painoi katseensa ala puurolautaseen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Äiti siirtyi pöydän toiselta puolelta istumaan Helgan viereen ja otti tytön syliin.

”Oltiin tosi huolissamme. Tekikö se koira jotain?”. 

”Se on kiltti koira. Ja äiti, mä vaan nukahdin siihen ulos”.

”Vai niin”, äiti oli jo rauhoittunut ja syleili lastaan.

”Äiti, mä näin sen enkelin. Tai ei se oo enkeli, vaan tosi lintu. Se katto mua”.

Äiti puristi Helgaa sylissään lujempaa, hänellä ei sillä hetkellä ollut kiinnostusta väittää pientä lasta vastaan. 

Auton ovi pamahti kiinni ja Helga tiesi sen olevan isä, joka tuli töistä. Helga ei osannut kelloa, mutta osasi päätellä sen omasta valveillaoloajastaan. Aamupalasta oli pitkä aika ja äiti teki alakerrassa päivällistä.

”Mites täällä voidaan”, isä kysyi äidiltä. Helga oli mennyt portaiden yläpäähän salakuuntelemaan.

”Ihan hyvin, tilanteeseen nähden. Pitää sitä Askoa vielä illalla puhuttaa.”

”Kovin vähäsanainen oli silloin yöllä. Ihanko oli tosissaan piski karkuteillä”.

”No helposti voi olla, sehän on voinu saada vaikka Helgasta vainun tai jotain…”

”Mitä tyttö sano?”

”Selitti jostain linnusta ja enkelistä, oli varmaan vaan hämmentynyt. Ehkä sillä verensokerit petti tai ulkona oli yöllä liian kylmä.”

Äiti ei uskonut Helgaa, tuskin isäkään. Helga marssi rappuset alakertaan raskain askelin. Hän paineli suoraan pöytään ja mulkaisi vanhempia vihaisesti.

”Äiti ei usko. Se oli totta”, hän mumisi paikaltaan alakuloisena.

”Helga pieni”, äiti sanoi ja istui pöytään, ”äiti ei kyllä usko mihinkään enkeihin, iso lintu se varmasti olikin, onhan noita nähty. Mutta se, että sinä hipsit yksin yöllä ulos on kyllä aivan ennenkuulumatonta! Siitä me ollaan nyt isän kanssa eniten huolissamme”.

”Olisi voinut sattua mitä vaan jos sut oltais löydetty vasta aamulla nurmikolta”, isä sanoi ja latoi Helgan lautaselle keittoa.

”Se lintu halusi mut ulos, näin sen toisenakin iltana ulkona”, Helga sanoi ja piti katseen maassa.

”Eläimet on kiehtovia otuksia, mutta… no antaa olla. Hyvää ruokahalua!”. Äiti antoi isälle merkitsevän katseen ja aihe oli käsitelty.

Helga leikki olohuoneessa ja äiti katseli televisiota, kun ovikello soi. Isä meni avaamaan ja äiti vilkaisi kelloa. Ovelta kuului isän äänen lisäksi toista muminaa, Askon muminaa. Jutustelu ei kestänyt kauaa ja isä palasikin suoraan olohuoneeseen sanomatta mitään kummallekaan. Äidille hän viesti katseellaan jotakin, mitä Helga ei ymmärtänyt.

”Kuule Helga, anteeksi jos ollaan äidin kanssa oltu vähän hassuja tänään. Oltiin vaan niin kovin huolissaan. Naapurin Asko kävi äsken ovella ja vakuutti, ettei silloin yöllä käynyt mitään”, isä sanoi.

”No mähän sanoin”, Helga sanoi ja jatkoi leikkimistä. Eikä ollut moksiskaan.

Äiti luki Helgalle iltasatua, Rumaa ankanpoikasta. Helga piti eläinsaduista enemmän kuin mistään prinsessasaduista. 

”Äiti lue uus, ei nukuta”, Helga sanoi kun äiti sai sadun luettua loppuun.

”Ei toista nyt tälle illalle, sun kannattais nyt yrittää nukkua kun olet ollut vähän väsynyt tänään”, äiti sanoi ja sulki kirjan.

”Ei mua väsytä”.

”Kyllä se uni tulee kun laitat silmät kiinni” äiti sanoi ja antoi pusun otsalle. ”Hyvää yötä”. Äiti sammutti valot ja laittoi oven kiinni. Helga kuunteli jälleen ääniä ulkoa, heinäsirkan siritystä ja pientä tuulenvirettä. Hän sulki silmänsä kuunnellen luonnon ääniä.

Helga yritti juosta karkuun, mutteivät jalat toimineet. Takaa tuli uhka, mutta Helga ei kyennyt pakenemaan. Jokin sai hänestä kiinni ja juuri sillä hetkellä, kun Helga oli kääntymässä uhkaa kohti, näky keskeytyi.

Helga heräsi painajaiseen ja haukkoi hetken henkeään. Helga nousi sängystä ja meni jälleen ikkunalaudalle istumaan. Niityn yläpuolella leijaili jälleen aamuyön utua, kun luonto viileni päivän jäljiltä. Helga katseli niittyä ja sen taakse, kauas pellolle. Pellolla liikkui jokin sarvekas eläin. Niitä näkyi usein sillä seudulla. Pelto oli kuitenkin niin kaukana, ettei Helga nähnyt eläimestä muuta, kuin sen sarvet.

Silmäkulmassa liikahti. Helga käänsi päänsä vaistomaisesti ja näki, kuinka iso, musta hahmo liisi talon takaa ja laskeutui niitylle. Se lintu, jonka hän oli nähnyt pariin otteeseen! Lintu laskeutui keskelle niittyä, niin että se juuri ja juuri erottui usvan keskeltä. Sen pitkät siivet erottuivat ja sulat kiilsivät nousevassa auringon valossa. Helga pomppasi ikkunalaudaltaan ja lähti hiipimään alakertaan. 

Kukaan ei ollut hereillä, mutta Helga ei ottanut riskiä, että kävelisi kovaäänisesti. Lintua oli pakko päästä katsomaan. Hän ei edes kenkiä laittanut jalkaansa, kun kirmasi takaovesta ulos. Helga oli hetkessä niityn reunalla muttei nähnyt lintua missään. Se olisi kuitenkin siellä, eihän se olisi voinut lähteä, sehän tiesi Helgan olevan tulossa. Helgaa hieman mietitytti ajatus niittyyn astumisesta, sillä äiti oli paasannut punkeista eikä Helga välittänyt muistakaan hyönteisistä saati käärmeistä. Hän päätti siitä huolimatta lähteä niitylle, ilman jalkineita.

Usva haittasi näkyvyyttä ja Helga käveli kädet suorana edessään, ja ei aikaakaan kun jokin osui käsiin. Suuri, musta seinä oli hänen edessään. Se ylsi miltei taivaisiin, ainakin ihan vierestä katsottuna.

”Löysinpäs”, Helga sanoi. Lintu laski päänsä Helgan kasvojen kohdalle. He katsoivat toisiaan silmiin. Helga ei uskaltanut sanoa mitään, hän piti kättään edelleen linnun turkissa. Linnulla oli suuri, terävä nokka ja upeat, ruskeat silmät. Helga tunnisti linnun jonkinlaiseksi petolinnuksi, muttei miksikään hänen tai isän tuntemaksi. Lintu katsoi Helgaa syvälle silmiin, muttei se pelottanut Helgaa. He katsoivat toisiaan hetken silmiin. Katse kääntyi kummallakin pois, kun taas jostain läheltä kuului koiran haukkumista. Lintu nappasi Helgan yöpuvun paidasta kiinni ja nosti ilmaan. Helga ei uskaltanut kiljua, hän oli kauhusta jäykkänä. Äkkiä Helga oli noin kahden metrin korkeudessa ilmassa. Lintu laski Helgan selkäänsä. Lintu otti muutaman askeleen eteenpäin ja Helga horjahti taaksepäin. Lintu nosti pyrstönsä ettei Helga pudonnut kyydistä. Helga nappasi lintua niskasulista kiinni ja lintu otti jälleen muutaman askeleen, jotka olivat nopeampia. Lintu juoksi kuin kiitoradalla ja pomppi kunnes nousi ilmaan. Helga kuuli maasta koiran haukkumisen, mutta oli liian peloissaan katsoakseen taakseen. Lintu nousi nousemistaan ja lensi peltojen yllä. Se katsoi oikealle puolelleen, vihjaten Helgaa katsomaan myös. Helga käänsi  katseensa hitaasti oikealle puolelle. Tienoon isoin pelto, jonka kokoa Helga ei koskaan ollut tiennyt kokonaisuudessaan. Niin isolta se näytti, vaikka seisoi sen laidalla. Juuri sillä pellolla Helga oli muutama päivä sitten juossut äitiä ja isää pakoon. Pellolla käyskenteli jokin tumma, iso asia. Lintu lensi lähemmäs ja asia käveli kohti metsän reunaa. Lähemmäs päästessään Helga tajusi, että asia oli suurikokoinen karhu, aivan lähellä kotia. Karhu katsoi lintua ja Helgaa, mutta askelsi takaisin metsään. Helga ei kyennyt irrottamaan katsettaan karhusta. Samaan aikaan se pelotti, mutta kiehtoi.

”Wautsi”, Helga sanoi ja lintu kiljaisi heti perään. Seuraavilla pelloilla lintu näytti Helgalle hirviä, kauriita, mäyriä, jopa villisikoja. Aurinko jatkoi nousemistaan horisontissa ja lintu nosti lentokorkeutta. Suuri järvi kiilteli suoraan heidän edessä, kun aurinko nousi sen takaa. Luonnon värit loistivat sellaisella tavalla, jota Helga ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ei tietenkään, sillä öisin nukuttiin. Lintu kiljaisi jälleen, sillä kertaa kiljaisu tuntui kulkevan kauemmas kuin aiemmin, sillä järvi kuljetti sitä kohti horisonttia.

”Ei mennä sinne”, Helga sanoi linnulle. Helga ei halunnut kohti järveä, sillä se pelotti häntä. Pellot tuntuivat turvallisemmalta. Lintu lensi metsän yläpuolella, sen siimekseen ei nähnyt. Metsä ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Helga bongasi metsän keskeltä Askon kodin, se näytti ilmasta katsottuna muurahaisen kodilta. Lähellä Askon kotia oli pitkä metsätie. Lintu laskeutui lentämään noin metrin tienpinnasta. Tietä pitkin käveli ketunpoikanen, joka pelästyi lintua ja luikki karkuun. Lentäessään tiellä heidän seurakseen tuli pieniä lintuja, jotka lauloivat ilovirttään aamun kynnyksellä. Ne eivät pelänneet Helgaa tai isoa, mustaa lintua.

”Haluan kotiin”, Helga sanoi linnulle. Lintu nosti taas lentokorkeutta korkealle, kauas puiden yläpuolelle ja pysähtyi. Helga katsoi joka suuntaan, peltoa ja metsää. Maisema oli kaunis. Sitten lintu jatkoi matkaa, kotia kohti.

Oma koti näytti ilmasta katsottuna pieneltä. Myös niitty näytti pieneltä, vaikka Helga piti sitä pienenä todella isona. Sinne saattoi jopa eksyä, varsinkin jos oli pieni taapero. Lintu kiersi talon ja laskeutui niitylle. Koira haukkui jälleen, se juoksi metsätietä kohti Helgan taloa. Lintu nosti Helgan pois selästään ja Helga silitti sen turkkia. Lintu katsoi Helgaa silmiin ja irrotti itsestään sulan ja ojensi sen nokassaan Helgalle. Helga katsoi mustaa, kiiltävää sulkaa. ”Kiitos”, hän sanoi ja silitti lintua. 

Koiran haukkuminen kuului jo lähempää, samoin kuin Askon ääni, hän torui koiraa. Lintu katsahti tielle ja lähti lentoon. Hetkessä se oli kadonnut metsään, vastakkaiseen suuntaan, mistä koira ilmaantui. Koira juoksi Helgan luo ja tervehti tätä nuuhkien. Helga silitti koiraa. Asko juoksi koiran luo.

”Taas sinä hereillä, voi tyttönen et tiiäkkään, millasen saarnan vanhempas piti minulle”, hän sanoi ja katsoi Helgan vasempaan käteen, jolla tämä piti mustaa sulkaa. ”Ai jaa, taas se lintu. Olitko tuota… lentämässä?”. Helga katsoi Askoa hieman pelokkaasti ja kysyvästi.

”Elä pelkää kun katsos, meikäläinen tietää sen tirpan, oon minäki ollu nuori ja sen nähnyt. Vanhempas ei oo, kun eivät ole syntyperäsii täkäläisii. Oon oottanu, että kenet täkäläisen nuoren se valittee seuraavaksi. Tuntuu karttavan paikkakunnalle muuttaneia. Oot onnekas, säilytä sulka”. 

Helga katsoi sulkaa ja sitten taas Askoa. ”Naapurin hullu-Asko ja sen hullu tarinat”. 

”Äiti ei uskonut mua”, Helga sanoi.

”No aika hullultahan se kuulostaa aikuisen korvaan. Ei muakaan uskottu kun olin kakara. Jotain mystistä siinä linnussa on, mutten vieläkään tiedä mitä. Monta vuosikymmentä oon oottanut sen paluuta, ja kun sen yks yö näin niin oon valvonu siitä saakka”. Helga silitti koiraa, joka edelleen pälyili metsän reunaa.

”Tiesikkös että tuossa ihan lähellä oli äsken karhu”, Helga sanoi Askolle.

”Tiiän tiiän. Olikos se isokin?”

”Se oli tosi iso, se kattoi meitä”.

”Niin joo. Mutta lupaas tyttö yks juttu. Elä koskaan sitten ala niitä karhuja ettimällä ettimään, jooko”. 

Helga katsoi Askoa jälleen pelokkaasti, eikä mielessä edes käynyt tehdä Askon käskyä vastaan. ”Joo, lupaan”.

”Noni, lampsippas nyt kotios nukkumaan, nii mekin tehdään”.

Aamulla äiti huusi alakerrasta Helgaa aamiaiselle. Helga pohti heti herättyään, oliko edellinen yö ollut unta. Se kaikki tuntui oudolta. Äiti huusi uudelleen, nyt ovelta.

”No huomenta”, hän sanoi.

”Äiti”, Helga sanoi ja halasi sängyn laidalle istunutta äitiä.

”Tuus aamiaiselle”, äiti sanoi. ”Helga…”.

”Mitä äiti”.

Äiti katsoi Helgaa oudosti. Sitten hän hymyili tyttärelleen.

”Ei mitään. Tuus nyt, puuro jäähtyy”. Ovella äiti kääntyi vielä katsomaan Helgaa ja vilkaisi ikkunalaudalle. Helga katsoi äitiä hämmentyneenä ja katsoi myös ikkunalaudalle. Musta sulka makasi ikkunaa vasten kylpien auringon säteessä.